Kuoppa-Köykki II

Kirjoittanut ja valokuvannut
T. E. Haaranen

II (I-VII)

Oritselän kylän itälaidassa on yli puolen kilometrin levyinen matalarantainen Lonkoinlahti, jonka vesirajassa läiskyvät kesäilloin pyykkikartut niin että pauke kantautuu keskelle lahtea kierrenuotan vetäjäin korviin. Lahden pohjukasta alkaa laaja hietikko ulottuen koko lahden levyisenä ainakin puoli kilometriä saaren sisälle ja päätyen siellä Laatokan vihurien ajamiin lentohiekkakumpuihin, joilla rinnan kasvaa leppä- ja katajapensas. Täällä onkin katajaa kaikkialla kukinta-aikanaan ”savuten”.On korkeita ja suippolatvaisia kuin Caprin ikuiset sypressit ja säännöllisiä palloja aivan kuin Versailles´in hovipuutarhan leikatut puksipuut. Tuossa niiden keskellä kiemurtelee ylös hiekka-aavikosta pittoreski käppyräpetäjä, joka muistuttaa käärmeiden käsissä kamppailevaa Laokoon-ryhmän figuureja.

Tuuli on kuollut heinäkuisena hellepäivänä ja auringon kuuma hehku valuu Lonkoinlahden rantahiekkaan kuumentaen sen niin kuumaksi, että jalkapohjia polttaa. Laatokan pinta, joka on täynnä viheriää siitepölyä, päilyy rasvatyynenä ja katoaa sinertävään autereeseen, mistä petollinen kangastus kohottaa Valamon saarikuvan korkealle.

On heinäkuinen sunnuntai onnellisten saarella! Rannalle on kokoontunut paljon nuorta väkeä ja varsinkin lapsia palvomaan aurinkoa. Siellä uivat ja hiekassa loikoilevat patterin salskeat, ruskeaselkäiset tykkimiehet harmaissa uimahousuissaan yhdessä saaren neitosten kanssa, joiden värikkäät uimapuvut sulautuvat sointuen keltaiseen hiekkaan. On iloa ja solakkaa, jäntevää kauneutta! On aivan kuin Lido olisi pienoiskoossa siirtynyt tänne Laatokan itäisimmän saaren kuumalle rantahiekalle.

Tänne Oritselän kylän laitaan syntyneelle hiekkakummulle Kuoppa-Köykille on syntynyt pienoinen yhdyskunta ihan kuin kasvannaisena Oritselän kylän laitaan. Neljä torppaa on aivan yhdessä rykelmässä hiekkakummun korkeimmalla harjanteella. Tien vasemmalla puolella asuu torpassaan vaimonsa ja kahden tyttärenpoikansa, vu´nukkainsa kanssa Nikit Kontio, Kondien-Mikki. Hänen torppansa pihalta on kaikkein kaunein näköala Lonkoinlahden yli laajalle Laatokalle ja yhtä kaunis näkymä varsinaiselle Oritselän kylälle, missä keskeisenä kohoaa kyläkirkko, Pyhälle Valassille rakennettu tsasouna terävähuippuisine torneineen. Tämän ympärillä lainehtivat kullankeltaisina raskain tähkäpäin laajat viljapellot: vasemmalla Griska Lampisen ja Karhatsun Oleksin vainiot ja oikealla yhtenä viljamerenä Lukinin-Vas´jan, Vasilei Karhun, Prokin veljesten, Strojan poikain ym. viljelmät.

Hyvä olikin asua Kuoppa-Köykillä muulloin paitsi talvisin, jolloin sinne kävi alituinen Laatokan pureva viima, joka vuodatteli silmävedet, rakenteli nurkille ja rappujen eteen ylipääsemättömiä kinoksia ja vei pertistä lämmön, sillä karhunsammaleinen ”konapuat´t´ie” ei sen kourissa pitänyt, vaikka kuinka tiukkaan tilkitsit sen harmaiden seinähirsien saumaan.

Kondien-Mikki oli ehtinyt elämänsä iltapuoleen, eikä hän itse ikäänsä tarkoin muistanutkaan, kun sitä kysyin. Sanoipahan vain:

”Mugahai se köyhäl igäkulu mänöy, rua vai rutskuta jog´ainavon´e päivy, da n´i konzu ei hoivendustu rod´ie.”

Mikki oli kovin laiha, pitkä ja kapea ukko eikä hänen pitkässä tasatukassaan eikä njouskeiparrassaan ollut vielä yhtään hopeaa, vaikka Laatokan tuuli oli niitä riepoitellut varmasti yli seitsemänkymmentä talvea. Pienissä silmissä asusti aina hyväntahtoinen, leppoisa ja veitikkamainen ilme. Hän oli jo kauan kärsinyt hengenahdistusta, jota liiallinen kessunpoltto yhä lisäsi. Hän valittelikin minulle kerran:

”Mi röhä lienöy kulkkuh tullut, tsud vai henki kulgou. Suat, vel´li, rygie röhkyttiä rouno kui potsi muan töngijez.”

Kondien-Mikki oli harras ja hauska tarinakaveri, jonka kanssa ilta joutuin kului. Römeällä bassollaan hän kertoili tarinan toisensa jälkeen. Erikoisesti hän muisteli ylpeänä Valamon patteriston komentajaa majuri Gunnar Sandholmia, jonka perheessä hänen tyttärensä Outi oli ollut kotiapulaisena ja joka sitten oli hankkinut tälle siivoojan paikan patteriston sairastuvassa. Hän kertoi Sandholmin yöpyneenkin mökissään kaksi kertaa Mantsinsaaressa käydessään, vaikka patterilla olisi ollut vierashuoneet ja kaikki muut mukavuudet. Häneltä oli Mikki saanut lahjaksi juhla-asunkin: shakettipuvun pitkän takin ja kriminnahkaisen upseerien turkislakin sekä valkoisen kaulaliinan. Näihin Mikki sonnustautui aina, kesälläkin, vieraihin mennessä taikka patterilla pidettäviin juhliin lähtiessään. Tässä mun´dieris on Mikki astunut akkansa ja vun´ukkainsa kanssa valokuvaankin.

Kun viimeisen kerran kävin v. 1938 hänen pertissään, Mikki oli sairaana. Hänen sammuvat silmänsä saivat lämpimän kiillon, kun tervehdin häntä ja hänen emäntäänsä. Yskän seasta kuului hänen matala äänensä kumeana:

”A vot olet miitus hyvä herru, gui tulit vie minuutani kattsomah.”

Kysyessäni hänen vointiaan kuului vastaus:

”A kuibo myö vanhat, mannunpolvenaiguhizet. Päivil vie öntimmö, a yöt ölizemmö,”

Ja emännälle, joka aikoi kertoa heidän elämästään, römähti Mikki:

”Elä netse joudavua burbeta, pane vai koufi kiehumah!”

Pian Mikin emäntä kahvin keittelikin katajatulilla. Hän oli hyvin hiljainen nainen, kuten niin monet muut Mantsinsaaren vanhat vaimot, joiden elämä ei ollut kulunut päiväpaisteen puolella, vaan alituinen huoli ja puute oli kyntänyt suruvakonsa poskipäihin liian aikaisin sekä vienyt niiltä punaiset pintaveret ja haalistanut kiillon muinoin sirkeistä silmistä. Suonikkaat ja pahkuraiset kädet kertoivat ankarasta raadannasta ja nuottaveneen soudannasta viluviimaisella Laatokalla.

Hyvästiä heittäissäni katsoi Mikki minuun tarkkaan vetistävillä ja viisailla silmillään sanoen:

”Enembiä, herra kaptieni, emmö niä toin´e toistammu. Seitsas on minul aigu matkavuo Ruajuh. Vikse sie annetah minul otlasnoit od`jualat i kantsuatnoit kravattizet. Piäzen vie istumah stolboovoin stolan iäreh. Jumal sinuu blahosluavikkah, gu olit hyvä minul!”

Emme enää tavanneetkaan, sillä pian Mikki menikin toisille ilmasille, sinne, mihin olivat aikaisemmin matkanneet lukemattomat härkäuhrilla mukana olleet vanhukset.

Kuoppa-Kyökillä eleli vaimonsa Nastjoin kanssa myös Stepan Muru, Murun-Stjoppi. Hän oli ammatiltaan nykyisin puuseppä, mutta nuoruutensa vihreät vuodet hän oli seilannut Laatokkaa aina Piiterissä asti. Aluksi hän kertoi olleensa seililaivassa burlakkana, mutta loppuajat jo skipparina. Ylpeillen hän sanoi ajaneensa ”Jenny”-nimisellä purjealuksella, jossa oli ruljevoina, ennätysajan Piiteristä Sortanlahteen.

Hänen varastossaan oli paljon muitakin merimiesjuttuja, jotka vanhemmiten olivat muisteloissa saaneet kummallisia lisäpiirteitä ja sen kautta ylleen ihmeiden patinan. Hän kertoi ”Piiterin piruista”, joilla jaloissaan oli vieterit, joiden avulla ne soiton tahdissa ottivat kymmenien metrien loikkia sekä eläintarhan otuksista, joista hämärtyvä muisti teki kerrassaan ihmeellisiä, kun se muutti norsulle giraffin pään ja kaulan.

Aika kului Murun-Stjopin torpassa nopeasti. Siellä oli aina hyvin puhdasta ja kaikki hyvässä järjestyksessä. Nastjoi piti huolen siitä. Hänen, samoin kuin Stjopinkin, ikä lähenteli seitsemääkymmentä, mutta yhä asuivat Nastjoin kasvoilla häikäisevän kauneuden merkit nuoruuden ajoilta: musta, hopeitunut tukka, tummat ja lämpimät silmät, hymykuopat vieläkin punaisilla poskilla ja hymynkare amorinkaarin varustetulla suulla. Hammasrivikin oli vielä ehyt ja valkea. Hänen hiljainen ja tyttömäinen äänensä soi kuin tiuku Stjopin matalan murinan seasta. Melkein joka sunnuntai nähtiin tämän vanhusparin taivaltavan vieri vieressä johonkin naapuritaloon vieraisiin.

Aivan maantien lähellä Kuoppa-Köykillä asui Van´jan Stjoppi, Stepan Taussi aivan yksinään omassa mökissään. Laatokan ärjyvä aalto oli häneltä jo ammoin vienyt nuottamatkalta elämänkumppanin jättäen hänet ypöyksin paistamaan leipänsä ja piirakkansa. Huonokuuloisena hän silmät sirrillään kysyi puhekumppaniltaan: ”Mi?” Sen vuoksi lapset nimittivät häntä ”Mi-ukoksi”. Vielä v. 1938 hän oli hyvissä voimin, vaikka ikää lienee ollut jo lähes 70 vuotta. Hän olikin varreltaan tanakka ja muutoinkin kovatekoinen. Van´jan Stjoppi kalasteli nuottakuntansa mukana ja ansaitsi siten elatuksensa. Muut ajat hän vietti yksinänsä hiljaisessa mökissään kaloja kuivaillen, leipoen, ja vaatteitaan paikkaillen. Hyvin harvoin hän lähti kylälle istumaan ja silloin useimmiten hänet nähtiin naapurissaan Oritselän kylällä, Karhun-Mihailein luona.

Useimmat edellä mainitsemistani lienevät jo jättäneet tämän elämän. Mitäpä sillä olisikaan enää arvoa, kun kauas rajan taakse piti jättää Kuoppa-Köykin armas, jalkapohjia lämpimästi hivelevä hiekka ja vesselät veräjänpielet sekä matkata oudoille maille, missä ei soinnahtanut Mantsinsaaren kauniisti helisevä kieli. Jos heistä joku on vielä elossa, tuokoon tämä lyhyt muistelus hänelle lämpimän tervehdyksen niiltä ajoilta, jolloin Jumalan päivä paistaa hellitteli Lonkoinlahden hiekkaan ja valoi lohduttavaa lämpöään rajan lapsen ankaraan arkeen ja elämänhuolien täyteiseen sydämeen.