Pistäydyin kesällä 1928 ensi kertaa Mantsinsaaressa viipyen siellä vain kolme päivää. Tänä lyhyenä aikana ehdin katsella saaren läpikotaisin ja päästä puheisiin vanhemman väen kanssa. Kuulin murteen, joka soinnahti korviini kuin kalevalainen kannel. Tarkkailin vanhusten ulkoasua. Kaikilla oli tasaiseksi leikattu tukka ja pitkä parta. Savinan-Hilipällä, Va´njan-Iivanalla ja hänen veljellään Stjopilla, Pedri Petäjällä ja Ukko-Tšupukalla oli ”reheipardu”, mutta Maukun-Pekalla, Vasilei Kimajeffilla, Ukko-Kliimoilla ja Kuoppa-Köykillä asuvalla Kondien-Mikillä ”njouskei”.Ukoilla mustu furuašku tasatukan peitteenä, jalassa kotitekoiset saappaat lehmänvuodasta, muutamalla paita housun kauluksen päällä kapealla vyöremmillä sidottuna ja kaikilla Laatokan viimojen vetistämissä silmissään lämmin katse, josta säteili vanhuuden viisautta ja moninaisia kokemuksia.
Katselin mummojen tsepšyä hopeoituneilla kutreilla, suoraa röijyä, pol´kaa ja melkein maahan saakka ulottuvaa laajaa hametta, fereziä, pahkuraisia käsiä, jotka kertoivat ankarasta raadannasta, sekä kuihtuneita kasvoja, joihin, joihin vuosien luku ja monenlaiset puutteet ja huolet olivat vakonsa kyntäneet, mutta jotka olivat seestyneet elämän kovissa kolhuissa ja saaneet kirkkaan rauhallisuuden ja älykkyyden yleisleiman.
Näin Terolan kylässä entisellä Laatokan rintakohoutumalla vanhakarjalaiset Torin-Larin, Pekka Maukun ja Mäkisen lesken talot, joiden pääty katseli rannattomalta näyttävälle Laatokalle ja joiden seinillä oli pitkiä kalarivejä ahavan kuivattavana ja joiden, melkein jokaisen, aidastoituneilla porrasaskelmilla joku vanhus istui kesäilloin Roukunlahden tyyntä rauhaa ihastellen.
Ajattelin, ”Siinä sinulla on edessäsi vanha kalevalainen Karjala, jota et enää muualta tapaa väärentämättömine tapoineen,ja uskomuksineen, vanhoine tietoineen ja taitoineen!” ja mieleni alkoi palaa tänne tutustumaan syvemmälti saareen ja sen heleään heimokuntaan.
Kun sitten palvelus Helsingissä ei tuntunut enää maistuvan ja sekundäärinen elämäntahti tympäisi, pyysin päästä takaisin todellisen ja väärentämättömän kansan pariin, missä elämän suoni vielä terveenä sykki.
Sainkin anomani siirron ja arvelematta pyysin Mantsinsaaren linnakkeen päällikkyyttä viideksi vuodeksi. Ihme kyllä, esimieheni siihen suostui ja vielä ihmeempi, että hän piti lupauksensa ja niin sain olla saarella selällisellä kuusi vuotta vv. 1932-1938. Hyvä oli ollakin ”Mantsinsaaren keisarina” varsinkin sotilaan näkökulmasta katsoen siksi, että esimiehet 150 kmn päässä.
Härkämäki
Mantsinsaaren linnake sijaitsi Härkämäen kylässä avoimella peltoaukealla. Puolustuslaitoksen laivat laskivat ankkurinsa tavallisesti Roukunlahteen ns. ”patterin rantaan”, missä oli pitkänomainen pulterikivilaituri. Sieltä johti kylään sotilaiden tekemä tie, jota kulkeissani kuumana kesäpäivänä näit joka kerran takuulla kyykäärmeen luikertelevan maantieojaan ja jossa kesäyönä oli niin suuret sammakkoarttelit, ettei kulkijalle jäänyt juuri vapaata jalansijaa. Noin puolen kilometrin päässä tie nousi Kokon poikien pellolle, mistä koko Härkämäki avautui silmäin eteen.
Keskeisimpänä ja suurimpana kaikkine lisärakennuksineen oli kasarmi, jonka nurmikkoisen harjoituskentän vierelle Vilho Uusisuon lahjoittamaan kauniiseen koivikkoon Va´sja Onnukka, Paavo Sorsa ja Mikko Prokki rakensivat allekirjoittajan laatiman piirustuksen mukaan ja hänen johdollaan kauniin sotilaskodin, jonka seinien koristukseksi patterin väen lämmin ystävä , auran ja siveltimen mies Vilho Uusisuo maalasi kahdeksan komeaa taulua ja johon sitten saaren väki tervetulleena kokoontui monta monituista kertaa yhteisiin juhlatilaisuuksiin.
Keskellä kellastuvaa ruisvainiota tulipatterin takana seisoi Vasili Kimajeffin tuulimylly, mellitšy, ikäänkuin elävänä olentona patteria vartioiden. Sen vierelle oli Heikki Kima rakentanut uudenuutukaisen mökkinsä, missä eleli hiljaista elämäänsä vaimonsa ja lastensa kanssa. Toisella puolen oli suuri Kimajeffin rakennusryhmä: vanha karjalaisittain rakennettu talo-navettayhdistelmä, jonka ikkunapäädyssä korkealla aidalla ympäröidyt vanhat omenapuut loistelivat täynnänsä vaaleanpunaisia kukkia. Vanhuuttaan rapisevat riihet ja saunat ympäröivät matalina asuinrakennusta.
Siinä vieri vierin edellisen kanssa, aivan sanoilla pihoilla, aivan samoilla pihoilla seisoi Kokon talo, missä vanha Outi Kokko, Kokon-Buabo, eleli leskenä kahden aikamiespoikansa Antin ja Pekan kanssa. Asuinrakennus oli ilmeisesti purettu vanhasta ja koottu uuteen paikkaan, koskapa navetta eli tanhut oli erillään ja poikki sahatut hirret osoittivat osan rakennusta viedyn pois. Vähäisen n matkan päässä kujostien varrella kyyhötti Kokon vanha sauna, kylypahanen, jonka katon oli Tuulenhaltia riepotellut epäsäännölliseksi lautarykelmäksi, mutta jonka seinävieressä oli niin väkevämultainen löylyvesimaa, että kaali ja sikuri kasvoivat siinä tummanpuhuvina ja jonka mustat kiuaskivet sähisivät kuin vihainen kissa sylkien terveyttä antavaa löylyään nuottaniekalle, jonka pintaveret Laatokan hyinen tuuli talvinuotalla käydessä oli kangistellut. Siellä karkoitettiin kaikki taudit: suutelukset, ozaukset, ambumiset ja muutkin pikkukivut kovien lukujen voimalla. Siellä asui mahtava Kylymaahinen, joka pystyi asettamaan ruusun keneen hyvänsä, johon suuttui. Eikä se parantunut, ennen kuin vaivan syytä oli tiedusteltu Brantan akalta, joka ensin katsoi kortista ja tuli sitten ihan paikan päälle tutkimaan kipeää kohtaa oikein luukammalla. Jos luukampa kipeän päälle pantuna vääntyi, oli selvä roza ja silloin hän antoi ruusunlääkkeen, johon oli pantu aineita ”kolmie yhteksääluaduu” eli 27 sorttia. Lääke oli voimallinen ja jos se ei tehonnut, niin ihmisvoima oli silloin turha. Tauti oli silloin Jumalan lähettämä eikä Kylymaahisen panema.
Kylämaahinen laittoi ihmiseen myöskin rokon, ”ruven”, jota oli neljänlaista: isorupi, tuhkarupi, ruskitšu ja kloptšu. Näiden sairauksien parantaminen ja Kylymaahisen lepyttely vaati kovat ja mahtavat luvut, mutta Kokon-Buabo kertoi, että ennen vanhaan ”mannunpolvenaiguzet tiedoiniekat ja muaparantajat” tunsivat hyvin nekin.
Ei ole milloinkaan juhannuskoivuinen tuoksuva vasta hivellyt miellyttävämmin selkääni kuin Kokon mustassa saunassa, missä Kokon-Buabo siitä kipua karkoitti aloittamalla lukunsa siunauksella: ”Hospodi blahostoi Kristos! Vo Iimja Otsa i Sina i Vsjetago Duha i nyne i prisno i vo veki vekov amen, amin”. (Herra siunaa Kristus! Nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nyt aina ja iankaikkisesta iankaikkiseen amen, amen.)
Saunaan vain ei saanut mennä suovattailtana liian myöhään kylpemään, sillä silloin sinne oli majansa ottanut jo Retusilmä, joka kuului itsensä Karun hengen heimoon ja pyrki peloittelemaan myöhäistä kylpijää. Kokon-Iivana kertoi minulle, että Andrejewin talossa oli kerran ollut pokoiniekka. Talon vanha emäntä ei päässyt suovattakiireiltään saunaan ennen kuin myöhätunteina muun väen kylvettyä jo aikoja sitten. Tällöin sinne ei hänen olisi pitänyt mennä, sillä heti kun emäntä kylyn uksen avasi, Retusilmä näytti hänelle vainajan nyljetyn nahan, jonka viskasi kiukaan päälle. Sinne katsahtaessaan emäntä huomasi myös nyljetyn ruumiin. Hän yritti kauhuissaan ryhtyä rukousta, malittua pagisemaan, mutta niin vapisivat huulet, ettei malittu lähtenyt.
Yksi Kokon-Buabon pojista, suutari Iivan oli jättänyt kotinsa ja rakentanut torpan noin 200 metrin päähän tšärikölle Terolan kylään päin. Täällä hänen Marfa-emäntänsä kasvatti 7-päisen lapsilauman ja Iivana hankki toimeentulon perheelleen patterin suutarina. Iivanalla oli yksi lehmä ja mustalaiselta ostettu pieni hevoskulu. Navettaa rakentamaan ryhtyessään hän ei ollut muistanut kuitenkaan ostaa ja pikku-uhrein lunastaa navetan tilaa Tanhuthaltialta, minkä vuoksi tämä ottikin sinne asuntonsa. Se oli hyvin oikullinen haltia ja esiintyi milloin supihiiren, huuhkajan tai heinäruon hahmossa. Jos se ei suosinut taloa, se ajoi lehmän tai hevosen yön aikana niin hikiseksi, että vesi tippui joka karvan nenästä. Toisinaan se oli hyvinkin suvaitsevaisella tuulella ja laittoi silloin Syys-Miikkulan aikaisena yönä hevosen hännän ja harjan monenmonelle letille. Nyt se kuitenkin pahanilkisenä kiusasi Iivanan vasta ostettua hevosta ratsastaen yön pimeinä tunteina ajokkinsa vesihikeen. Kovasti sitä yritettiin vahtiakin asein, orušoin da piššalien kanssa, joiden pamausta se säikähtää, mutta eipä, Karuhenki, silloin näyttäytynytkään eikä tullut karkoitettavaksi, Myydä piti Iivanan vasta ostettu hevonen.
Kimajeffin talossa piti isännyyttä vielä v. 1932 vanha, toissilmäinen Vasili Ivanow Kimajeff, jota yleisesti nimitettiin liikanimellä Kalketti. Perheeseen kuului lisäksi iäkäs ja hiljainen emäntä Oksenju, aikamiespoika ”Kiman-Peša sekä kaunis, hoikkavartinen ja mustatukkainen kasvattitytär Maria, josta sittemmin tuli Sergei Onjukan vaimo. Olin heidän häissään, jotka vietettiin ihan ”tšestin porjadki”, kaikkien vanhojen tapojen mukaan neiskylyineen, neisštolineen, kassanriitšimisineen jne. Kalvava tauti asui kuitenkin verevänkauniiden poskipäiden alla ja liian aikaisin sammui nuori, kaunis elämä.
Itse Vasili Kimajeff oli aivan erikoislaatuinen hahmo koko Mantsinsaarella. Hänen muinoin suora, pitkä ja suonikas vartalonsa oli jo korkean iän kokoon painama. Täysin sokeana hän köpitteli pihallaan pahkaraisella sauvalla tietään haparoiden. Käskevä, itsepäinen ja närkästynyt, jopa vihamielinen ilme asusti hänen pitkänomaisilla, kalpeilla kasvoillaan, mistä korkea kyömynenä kohosi voimakkaan suun katteeksi ja harvan parran seasta pulppusi hänen kumea bassonsa.
Vasili oli parhaan ikänsä kulkenut galjotoillaan Sermakseen ja Pietariin sekä käynyt siellä halko- ja jauhokauppaa. Vielä nyt vanhoilla päivilläänkin hänellä oli pienoinen kauppapuoti eteisen porstuassa, sentšoin tšupussa, missä torguitsendeli tupakkaa, keksiä, rinkeliä, jauhoa ym. pikkurihkamaa. Kuin aave hän katseli pienen luukun kautta ostajaa päässään tasapäällinen huopahattu, jonka leveät lierit riippuivat alas. Tarkat olivat hänen mittansa. Mm. rinkeliä hän ei myynyt kuin kappalekaupalla, jotta ei olisi tullut mittatappiota ja koukkuisilla sormillaan hän katkaisi keksinkin kahtia, jollei hänen vaakansa oikein ”peilannut”. Kun kysyin kaupan tehtyä:
”Vieläkö annat kaupanpäällisiä?”
”Ole vel´li vaikkan´ne! Vot olet miitus herru, kuibo itše piäzet torrunpidäjäzekse, jesli torguitset bez tolkku! En anna engä huvvista hindua n´i hintintitt´ii!” kuului vastaus.
Kauppamiehenä hän oli koonnut itselleen melkoisen omaisuuden ja ympäristö pitikin häntä upporikkaana miehenä, vaikka Ukko-Pissu sanoi minulle kahdenkesken: ”Vai on itara muzikku tuo Vasiilei Ivaanow, onnakko häi on tšondsoinnylgii (kirpunnylkijä).”
Vasta hänen kuoltuaan löytyikin ”aarre”, josta saarelaiset olivat paljon puhuneet. Kamarin sillan alla monien lukkojen takana, kuten muinoin Sampo Pohjolassa, oli viidenkymmenkilon sokerilaatikko täpötäynnä tsaarinaikuisia paperiruplia – tietystikin arvottomia.
Voimansa päivinä oli Kimajeff ollut yksi paikkakuntansa johtavimpia miehiä. Hän hyväksyi täysin maamme venäläistyttämissuunnitelman ja oli Mantsinsaaren ortodoksisen pappi Šmarinin kanssa arkkipiispa Kyprianon nöyrä palvelija. Kun v. 1913 Romanowin keisarihuone vietti Talvipalatsissa 300-vuotisjuhlaansa, hänet valittiin, nähtävästi arkkipiispa Kyprianon toimesta, Suomen talonpoikaissäädyn edustajaksi tähän suureen juhlaan. Silloin Vasili oli onnensa huipulla. Juhlassa oloaan hän muisteli usein ja kertoi siitä minulle värikkäin sanoin, mm Keisari Nikolai II oli hänelle oikein nyökäyttänyt päätään. Juhlan muistoksi hänelle oli annettu rinnassa kannettava mitali ja messinkinen pöydällä pidettävä muistoplaketti. Vapaussodan alettua olivat saaren suojeluskuntalaiset kuitenkin ryöstäneet kummankin, mitä ukko suri kovasti vielä vanhoilla päivilläänkin.
Venäjänkieli oli hänen mielestään ainoa oikea kieli ja kun suomenkieli tuli tilalle esim. kirkkokieleksi, ei Kimajeff käynyt enää sen jälkeen ollenkaan kirkossa.
Mieleeni on jäänyt Vasili Kimajeffin puhelinsoitto Sortavalaan, kun hän tilasi kauppias Ignatiukselta täydennystä sentšoipuotiinsa:
”Helei, Iknatius! Tiä Kimajeff Vastaja. Työnnä tulemah tavarua! Midägö? Panehäi kymmenen viihtii kringelii – viiz funttua koufii – bualotšku sikoreidu – viiz säkkii ruisjauhuu – itšelle voz´musku tšuajuu – vie sempatškua butilkku – ga ei midä muutu – jengua työnnän tulemah – da erähittši jälles selitämmö.”
Tämän originellin, ankaran vanhuksen vaiherikas elämä päättyi v. 1933.
Kimajeffin emäntä oli kooltaan pieni ja hyvin herttainen vanhus. Hän liikkui pertissään äänettömästi punainen tsepšy harmailla hiuksillaan ja hänen ruskeilla, tavattoman hienoryppyisillä kasvoillaan leikki aina herttainen hymy. Kun menin taloon, hänen samovaarinsa oli aina kuuma ja me joimme hänen kanssaan lukemattomat kerrat niin tummaa teetä, ”ettei Kronstadt läpi näkynyt”. Hän taisi myöskin itkuvirsiä, vaikka olikin jonkin verran epäselvä ”iänel´itkii”. Miehensä kuoltua hän eli vain muutamia viikkoja ja siirtyi ”Avraman aitah armahien eväzien luo”. Satuin olemaan hänen luonaan kuolinhetkenä ja näin, kuinka synnitön luonnonlapsi, jonka omallatunnolla ei ole mitään rikkeitä, eroaa sopusoinnussa Elämän Antajan kanssa maalliselta vaellukseltaan. Istuessani siinä tuvan penkillä mummon sängyn vieressä saapui siihen Kokon-Buabo samoilta pihoilta, viidenkymmenen vuoden aikuinen ystävä. Heidän kesken sukeutui seuraava keskustelu:
”Jo Oudotju-rukka olen nygöi hyvin huono. Seitšas olen onnuako Ruajun veräjäzil (taivaan portilla). Lienen sinulles pahua luadinut, pro´sti minuu!”
”Eihäi ole n´i miituttu prostimistu. Passibot vai sinulles hyvin suuret, ku yhtes hyvin elimmö. A ku menet Spuassien luo, sano hänel, što tulou hakemah pois meijjän Ainon, vun´nukkazen, tiijäthäi, ku häi on isätöi raukka. Ja jo olen minägi, go´ra, vanha ja sokei, tulgah hakemah minutki pois tiältä vaivas.”
”Sanon Spuassasell, ku vai suapunen taivahah, sanon varmasti.”
Mummot hyvästelivät toisensa ja Kokon-Buabo lähti kotiinsa. Hän tuli vikkelästi kuitenkin vielä eteisestä takaisin, kumartui kuolevan yli ja kuiskasi hänen korvaansa:
”Elä käske sitä viimeisty asietu, elä käske minuu hagemah pois täs eloz.”
”En sano Spuassasel siidy n´i mitäh.”
Näin olivat kaikki asiat kunnossa ja viikatemies astui hiljaa sisään korjaamaan tuleentuneen viljan. Mummo vain sanoi:
”Hospodi Iisus Kristos, jo kylläl elin.”
Veti huivin silmillen ja nukahti pois.
Tässä lopuksi osa hänen prostitusvirttään:
”Kal´l´ehet syndyzet, blahosluavikkua palehtunnuon kautta,
kui olen kurjan´en siun kuldoivedehiz kuivatellut.
Nygöi atkalai´n aihelen armahii syndyzie
ilmoin aigomazih lähtiez,
Asetelgua sid armahat syndyzet
kaikil hyvil asetuksizil,
ilmoin aigomazeh onehtunnuttu
onnitelgua
kaikel hyväl onnel.”