Kirjoittanut ja kuvannut T. E. Haaranen
Pyhän Iljan palvontaan liittyy pakanuuden aikaisia aineksia sekä tulisissa vaunuissa taivaalla ajavan profeetta Eliaan kunnioitusta. Mantsinsaarella eli pitkät ajat omalaatuinen kulttimuoto, härän uhraaminen. Härkäuhrista on yhtä ja toista kirjoitettu, mutta harva voi siitä antaa niin elävää kuvaa kuin tämän kirjoittaja, everstiluutnantti T. E. Haaranen. Hän joutui palvelemaan saarella useita vuosia, ja niin ’ruotši’ kuin olikin, saavutti sen asujainten – monen vielä härkäjuhlassakin mukana olleen – täyden luottamuksen.
Toinen Itä-Laatokan kaksoissaarista, Mantsinsaari on yli 16 kilometriä pitkä ja sen asukasluku vuonna 1939 oli noin 1 750 henkeä. Muutamia poikkeuksia lukuunottamatta kaikki kuuluivat ortodoksiseen kirkkoon. Saari on ollut aina tiheään asuttu. Jo ns. vatjalaisen viidenneksen verokirja vuodelta 1500 luettelee sieltä 6 kylää, joissa asui yhteensä 91 jousta eli noin 550 henkeä. Mantsinsaaren eristetyn aseman vuoksi asujamisto eli omaa elämäänsä säilyttäen menneiltä sukupolvilta perimänsä vanhat tavat ja uskomukset muuttumattomina. Hyvä olikin sulan sukukunnan elellä. Korkeaeväinen harjus kuti jäiden lähtiessä aivan rantavesissä, hopeinen siikaparvi kierteli Parhan- ja Lakeinsaarten ympärillä ja lihavat järvilohet hyppelivät kauniita kaariaan kuulaina kevätkesäiltoina Roukun- ja Lonkoinlahdessa.
Oleksei-Booshei, kalajumala, tšurahutti jo toukokuussa kuuman kiven Laatokkaan ja salli kesäkalastuksen alkaa merenpinnan läikkyessä rasvatyynenä. Vasta syyskuulla hän yltyi aaltoja nostattamaan korjaten veronsa venekunnilta, jotka eivät olleet muistaneet proskenjua pagita Vetehiseltä. Niin oli tämä osansa ottanut mm. Marttinan Mihailalta ja Va´njan Stjopilta, joiden emännät eivät milloinkaan palanneet verkkomatkaltaan.
Rakkaaksi oli saari käynyt Kanta-Suomeen evakuoidullekin sukupolvelle. Ennen viime sotia elelivät siellä ja taloa pitivät Tšupukat, Strojat, Piššut, Peššut, Majurit, Porutšiekat, Murut, Furut, Tauššit, Karhut, Karhatsut, Vihkot, Onjukat Prokit, Peiposet, Törgyt, Kokotit, Kontiot, Kimajewit, Kudrjevtsowit, Immoset, Lujaset ynnä muut.
Luontoäiti oli karaissut kansan kovaa elämää varten. Käsivarsi oli jännertynyt galjotan ruljassa, kun aikoinaan burlakkina ja skipparina kuljetettiin halkoa Piiteriin tahi käytiin Sermaksesta kulikaupalla leipäviljaa.
Laatokan ärjyvät aallot olivat kehittäneet tuuheain kulmakarvain varjostamat silmät valppaiksi vaaroja tähyämään. Ne katselivat yhä vieläkin epäillen muualta tullutta ruotšia, eivätkä hyväksyneet häntä mielisuosioin saarelle.
Pakanuudenajasta asti lienee Mantsinsaarella säilynyt härkäuhri Pyhälle Iljalle, Ilja-proroogalle. Hänelle oli rakennettu Työmpäisten kylään tšasouna ikikuusten suojaan ja tämä kylä oli saanut kunnian viettää praasniekkansakin Iljan-päivänä. Karjan suojelijaa, Pyhää Iljaa muistettiin jo ennen lehmien leholle laskentaa Pyhän Jyrrin päivänä. Emäntä kokosi aamutunteina karjansa kellot, kierti niitä kalisuttaen navettansa myötäpäivään, pysähtyi joka nurkalla, risti silmänsä ja moli kaikki jumalat: Pyhän Iljan, Pyhän Jyrrin, Pyhän Valassin sekä Valamon Sergein ja Germanan lukien samalla komean loitsurukouksen:
Pyhä llja syöttäij,
Pyhä Jyrri syöttäij.
pane hurttas kiini
rautazil ratsakzil,
vaskizil vitsaksil
teräksizil seibähil.
Katšoikkua i vardioikku
näidy nälidy ziivattarukkii
tämän kezän aigah…
Pyhä Ilja ilmaisi itsensä sydänkesällä jolloin hän poutapäivän päätyttyä ajeli vaunuillaan tummien ukkospilvien päällä niin, että jelegä jyrisi ja sinkoili tulisia miekkojaan halki avaruuksien. Hän oli vallan pilvissä pitäjä, jota oli palvottava veriuhrein.
Ammoisina aikoina – niin kertoi muistitieto – hänelle oli uhrattava Iljan-päivänä valkea petra, joka ui sitä varten Työmpäisten tšasounan rantaan. Eräänä vuonna se jäi ajoissa tulematta myrskyn takia. Silloin saaren heimokunta otti kolmivuotiaan härän, häkin, ja valmisti siitä uhrin. Vapisevin sydämin odoteltiin, olisiko Pyhä Ilja tyytyväinen uhrieläimen muutokseen. Eikä aikaakaan, kun rantakuohuista kohosi petra, pudisteli veden valkoisesta karvastaan ja asteli verkkaisin askelin teurastetun härän luo. Njuuhteli höyryäviä uhrilihoja ja sydämyksiä, katseli juhlapukuista uhrikansaa ja ui pois palaamatta enää milloinkaan. Ilja oli antanut merkin, ja siitä lähtien iskettiin heinäkuisena Iljan-päivänä härkä ja parhaina vuosina kolmekin samalla kertaa.
Jos sattui karjavahinkoja, jos karhu tai susi hätyytteli ziivatoita taikka jos tauti oli iskenyt maidonantajaan, emäntä pyysi apua Pyhältä Iljalta ja lupasi kasvattaa ensimmäiseksi syntyvän sonnivasikan uhrihäräksi hänelle. Näin oli aina uhriteuraan saanti taattu.
Kerrottiin, että Murun-Stjoppi ei aikoinaan viitsinyt mennä häkinpäiville. Tuosta vihastui Ilja-proroogu ja lähetti seuraavana kesänä saarelle hukan, joka söi tšisto koko Murun lammaskatraan poistui saarelta koskematta muiden lampaisiin.
Eräänä vuonna jäi härkäuhri Iljalle antamatta. Silloin tämä lähetti heti elokuussa hukan karjaa raatelemaan. Mene tiedä, mitkä tihutyöt olisi, zvieri, tehnyt, jollei koko saaren väki olisi kokoontunut sudenjahtiin. Saaren kapeimmalle kohdalle Terolankylään viritettiin verkot rannasta rantaan ja siinä peto zaimittih. Kiitollisin mielin mentiin sitten tšasounalle, maahan saakka Pyhä Ilja poklonoitiin, silmät ristittiin ja lausuttiin karjan suojelijalle tuhannet passibot.
Suuri ja komea oli Pyhän Iljan uhrijuhla, Työmpäisten häkinpäivä. Varhaisina aikoina teurastettiin härkä juhlapäivän aamuna, mutta kun papit alkoivat pitää uhria synnillisenä toimituksena, siirrettiin iskentä edellisen, suovattapäivän illaksi ja lihat pantiin yön ajaksi tšasounan eteiseen. Härän juhlallinen teurastus, iskendä, kuului Työmpäisten kylän vanhimmille ja 
arvokkaimmille muzikoille. Paljon on härän uhripappeja ollut pakanuuden ajoista lähtien. Vuonna 1933 muistivat ne saaren vanhukset, jotka itsekin olivat olleet nuoruudenpäivinään mukana härkäjuhlassa, luetella seuraavat »piälimäzet iškijät: Savinan-Stjoppi, Toroin-Fedjot, Ofanju-Osippu. Petra Ondrejew, Nietan-Juakoi, Leskelän-Osippu ja Ukko-Kliimoi, Klementij Laamanen, joka v. 1933 oli jo 87-vuotias. Kuulin hänen olleen vielä v. 1940 elossa, mutta nyt varmaan on tämä suora, suonikas ja komea vanhus, viimeinen häränpappi, siirtynyt muiden piälimäzten iskijäin joukkoon.
Aurinko on noussut Lunkulansaaren takaa ja hajoittanut salmentäyteisen usvavyön. On koittanut Pyhän Iljan juhlapäivä, häkinpäivä ja Työmpäisten praasniekka. Jo aamutunteina on kalmistokuusikkoon vaeltanut miestä kullakin rautapata mukanaan. Kaikki ovat juhlapukimissaan. Tasaiseksi leikattu tukka ja reheipardu suittuna, kotikutoiseen puettuina ja furaska päässä.
Starošša (kylän vanhin) avaa tšasounan oven ja huutaa: Tulgua, kallehet vell’et häkinlihua ottamah! Ja niin saapuvat patakuntien vanhimmat, joille hän jakaa kullekin vuoronsa perään padan täyden uhrihärän lihaa ja sisälmyksiä. Padat kannetaan vakituisille jokavuotisille tulisijoille, ja kohta nousee toistakymmentä sinertävää savupatsasta tummien kuusten latvuksien yli heinäkuiselle taivaalle Pyhän Iljan kunniaksi Laatokan rasvatyyni peilipinta väreilee oudosti kuvastellen syvälle uumeniinsa aamuauringon punertamat pilvenhattarat. Joku patakuntien vanhimmista kääntyy tulta kohennettuaan tšasounaan päin, paljastaa harmaantuvan päänsä, ristii hartain ilmein silmänsä ja sopertaa hiljaisen rukouksen.
Tiellä näkyy jo liikettä. Oman kylän väki, Peltoisten, Peiposen, Saukkasten, Hiloilan, Se´ljoin, Oritselän ja Suonkylien vieraat saapuvat kävellen ja ratsain gostitettaviksi. Ulahton puolelta soutaa kymmenkunta tervakylkeä kuljettaen naapurisaaren ja mantereen väkeä. Vanavedet yhtyvät ja airot välkkyvät aamuauringossa. Kohta on koolla koko ristikansa. Puheensorina täyttää viileän kalmiston. Miehillä on lusikka saapasvarressaan tai kormanissaan. Naisilla on virššit mukanaan ja niissä ruoka-astiat, piirakat ja kurniekat eli kukot. Vanhemmilla naisilla on silkkiä hartioillaan ja tšepsy tai sorokku päässä. Naimattomat naiset ovat koristelleet kassansa värikkäillä lentotskilla ja gruušavoilla Köyhemmille jää moinen koreus iäksi päiväksi ja siitä kerrotaan kuin ihmeestä ikään. Pikkupojat ja tytöntsaparot ovat saapuneet paljain päin ja jaloin.
Vähitellen on uhrihärän liha kypsynyt. On ”lihua kui lahuo puutu, rokkua kui pesuvetty” juhlakansan syötäväksi. Patakuntien vanhimmat kantavat nyt keittopatansa tšasounan ympärille pehmeänvihreälle nurmikolle ja emännät avaavat piirakkavirššinsä. Vieraat ovat ryhmittyneet kukin sukulaistensa ja tuttaviensa patakunnan joukkoon ja puheensorina täyttää vanhan, varjoisan kalmiston.
Kajahtaa staroššan ääni: ”Tulgua, kallehet gostjat, Pyhän Iljan murginalle”!
Kaikki päät paljastuvat ja painuvat tšasounaan päin, sadat kädet tekevät ristinmerkkejä kolmeen kertaan ja ilmoille kumpuaa ulkoa opittu venäjänkielinen rukous: ”Vo imja otsa i syna i vsjetago duha i nyne i prisno i vo veki vekov amen.”
Kenties moni emäntä rukoilee karjarauhaa Pyhältä Iljalta. ehkäpä päättää kasvattaa Iljan-häränkin, jos karja säilyisi vahingoilta. Kun rukoukset on luettu, hartaus häipyy sen tien ja ruoka-astiain kalina ja puheensorina ilmaisevat, että kukin on saanut vatinsa täyteen. Kilvan painuvat puulusikat rasvaiseen uhriliemeen.
Juhla-aterian päätyttyä kaikki nousevat seisomaan kääntyen tšasounaan päin. Jokainen lukee kiitoksensa karjansuojelijalle ja niin on päättynyt juhlallisin osa Pyhän Iljan palvontaa.
Mitä lienee patoihin jäänyt keittoa, se viedään kotiin syötäväksi. Jäljelle jääneet uhrilihat taas myydään seuraavana päivänä samoin kuin härän vuotakin ja rahat käytetään tšasounan koristamiseksi.
Tällä välin on viitisentoista saaren miestä taluttanut hevosensa tien varteen tšasounan kohdalle. He valmistautuvat kilparatsastukseen, joka aina suoritetaan juhla-aterian jälkeen. Muutamilla on puusatula, toisilla taas pelkkä »riepuodjualu”. Ajomatka päättyy Kuitrin mellitsälle.
»Hooi”, huutaa Osippa lähtömerkiksi, ja viidentoista hevosen kaviot kumisuttavat kangasta. Oletun-Juakoin musta tamma painaa ylivoimaisena edelle. Juakoilla on lusikka saapasvarressa ja pitkävartinen piippu hampaissa. Hän, joka on muutenkin ylen kergei i vessely muzikku, näppäilee tammaansa povodan perillä kaulan kahta puolta vain näön vuoksi, sillä hänen hevosensa voittaa ylivoimaisena kilparatsastuksen.
Tähän päättyykin heimojuhla tšasounan luona ja kaikki lähtevät vieraineen kotiin, missä varsinainen praasniekka alkaa piirakoineen, kaljoineen ja muine herkkuineen, joiden painosta honkainen pöytä notkuu.
Koittivat uudemmat ajat, joiden mukana tuli uusia tapoja. Häkinpäivää, joka samalla oli heimojuhla, alettiin pitää synnillisenä. Levontij-pappi kielsi sen vieton ja hänen jälkeensä tullut Johor-pappi piti kirkossa jyrisevän puheen moittien saaren väkeä epäjumalan palveluksesta ja uhkasi hajoittaa koko tšasounan, jollei häkiniskentä lopu. Siitä alkaa olla seitsemänkymmentä vuotta, kun viimeinen Iljan-häkki iskettiin. Mutta ei ole kulunut kahtakymmentäkään vuotta siitä, kun Iljalle luvattu härkä myytiin Työmpäisten tšasounan hyväksi.
(kirjoitus on julkaistu Suomen Kuvalehdessä nro 29 vuonna 1951, valokuvat kirjoittajan ottamia vuonna 1933)