Mantsinsaaren kyläkuvia VI
Kirjoittanut ja valokuvannut
T. E. Haaranen
VI (I-VII)
Prokin-Ristjoi asui vanhoina päivinään Oritselän poikansa hoivissa. Hän oli jo perin raihnainen ja neitiaikaiset ruusut olivat jo ammoin lakastuneet pitkänomaisilta, kapeilta kasvoilta, joissa näkyi kuolleen kauneuden jäljet. Silmätkin olivat samentuneet ja niiden nurkissa kihelmöi yhä kyynelvesi. Iästään huolimatta hän liikkui ketterästi sauvaansa tukien ja hengenvoimat olivat vielä täysin tallella.. Tarkan ja ehtymättömän muistin lokeroista pulpahteli vaivatta kuva toisensa jälkeen menneiltä päiviltä ja rakkaina ne tuntuivat siellä asustavan.
Hän kertoi olleensa monenmonta kertaa Työmpäistenhärkäjuhlassa, jolloin heinäkuisena sunnuntaipäivänä pyhälle Ilja-proorogulle uhrattiin kolmivuotinen härkä rituaalien mukaan. Hiljaisella ja särkyneellä äänellään hän kertoili paljon ”häkinpäivän vietosta” ja siihen liittyvistä muistoista. Itsekin hän muisti kerran kasvattaneensa valkean sarvipääsonnin kolmikesäiseksi ja antaneensa sen ”Iljanhäkiksi”.
Lepyttääkseen Pyhää-Iljaa hän teki tämän sen vuoksi, että eräänä talvena oli kahteen lehmään tullut utaretulehdus, joka oli pilannut maidonantajat kelvottomiksi. Pyhä-Ilja oli varmaankin jostakin suuttunut, kun ”moizet boulestit” laati ziivatoihin
Eräänä kesänä uhrattiin kokonaista kolme härkää samalla kertaa. ”Oli silloin lihua gu lahuo puudu, rokkua gui pesuvetty”,
Mainitsi Ristjoi. Ilmankos sitten uhriaterian jälkeen Ofanju-Hilippy
röyhtäytteli, kohotteli housujaan ja virkkoi:”Slava tibe Hospodi, kolme häkkii söimmö rapsaimmo yhtel kerdua murginakze!”
Edelleen kertoi Prokin-Ristjoi, että kerran oli Työmpäisissä kasvatettu härkä oikein suuri, voimakas ja vihainen ja iskemisestä meinasi tulla täydellinen fiasko, sillä härkä ei kestänytkään Ukko-Fuarivainajan tuatan käsissä, vaan heti sen jälkeen , kun iskijä kirveenhamaralla ”böygäi ottšah häkkii” eikä isku sattunutkaan kunnollisesti, härkä riistäytyi irti ja karkasi. Se saatiin lopulta kiinni Kuidrin mellitšän luota ja vietiin uudelleen iskettäväksi. ”Monet starikat da muzikat jo mat’t’ii pandih, gu iškiet da pitelijät oltih moizet hölmišköt” ,sanoi Ristjoi.
Prokin-Ristjoi muisti hyvin, Mantsinsaaren Levont’i-pappi, Leonid Stepanov, tuomitsi häränpäivän vieton kokonaan suureksi synniksi ja epäjumalien palvelemiseksi. Mutta ei saaren väki, sula sukukunta, helei heimokunta tuosta välittänyt kunnes sitten hänen jälkeensä tuli Johor-pappi (Georgi Pevtsov), joka uhkasi jopa oikeudenkäynnillä ja lain rangaistuksella niitä, jotka hänen kiellostaan huolimatta menevät häkinpäiville. ”Viebo uhkai murendua tšasounankin”, jatkoi Ristjoi.
Luonnonlapsen tavoin Prokin-Ristjoi uskoi haltioihin ja muihin ylimaailmallisiin olentoihin. Kun keskustelu siirtyi sille alalle, hän aivan haltioituneena kertoili niistä. Vedenisäntä, Metsänisäntä, Kaivohaltia, Kylymaahinen, Yönitkettäjä ja monet muut olivat hänelle tuttuja ja oli hän pitkän elämänsä aikana joutunut niiden kanssa monesti tekemisiin. Tanhuthaltiankin hän oli kerran syksyiltana nähnyt navetassa ja silloin oli se aivan ”tšubihiiren nägön’en”. Hän kertoi,että Marfa Prokki oli myöskin kerran nähnyt ilmielävän Tanhuthaltian, jolloin se oli näyttäytynyt hänelle ”rouno gui höyhenetöi huuhkai”.Toiset vanhat sanoivat sitä heinäsuaton (heinäruon)näköiseksi. Hänen kertomuksensa jatkui:
”Tanhuthaldii ei suvaitše kaikenkarvazii žiivattoi. Erähittši meil rod’ei buuroi vasikkan’e ja katso, sitä ei suvainnut. Jogainavo yö ajoi, Karu, sen higeh, što lopuškal pidi iškie lihakse. I toitši rod’ei vie toin’e samallan’e lehmisvasikkan’e: Buurikikse sen vie ristin. Sen andoi olla rauhas aiguhizekse sah. A annas vai olla, lehmy piäzi nel’l’ännel vuuvvel, silloz tšorttahin’e otti da algoi ajua joga yö lehmän selläs, štobi uamuzil vuoti higi jogainavon karvan nenäz. Iškie pidi segi lehmy. Moine paha eläi on Tanhuthaldie. Jällesgipäi on rod’einnuh buuroitu vazikkasii, a, vel’l’i, voinut senkarvaztu enembiä kasvattua”.
”Oliko muuten ennen vanhaan, varsinkin kesällä, paljon karjatauteja, ja miten ne parannettiin, kun eläinlääkäreitä ei ollut”, kyselin.
”Olihäi niidy toisinah, a vähä oletteli, jos vai muistit poklonoijja da molii kai jumalat. Minägi jo huhtikuus pastoin ziivattarukil pärppäzet, kudamiin panin kaikelluadustu karvua, omuatanigi, i syötin ne Jyrrinpäivänny ziivatoil. Sit kiersin tanhuon kolmekerdua ympärih myötäpäiväh i helizytin žiivatankelloloi, kudamat olin ottanut käteh ja seisatuin joga salbameh i molin Jyrrin da Il’l’an i viehäi piteli lugiiki:
”Pyhä-Jyrgi syöttäi,
Pyhä-Il’l’a syöttäi!
Kattšoikkua i vardoikkua
näidy žiivattarukkii
tämän kezän aigah.
Pane hurttas kiini
rautazil ratšaksil,
vaskisil vitšaksil,
teräksisil seibähil!
Iške ottšugiiru kiveh,
Tagaraivo tandereh!”
Vai vie vsjotakii erähänny kesänny tuli kahteh žiivattah punatauti. Toin’e jo töllöi a sit hain Salmis Virššin-Miikkulan, kudai liettši kaikelluaduzii žiivattoloin tautii, viebo moiziigi kudamis n’i touhturit ei n’i midä ellennetty. Miikul gui tuli huomei huondeksel i juotti but’ilkazes omii tehtylöi rohtuloi, ga seitšas parani. A jesli talvel mitätahto boulestii tuletteli žiivattoih, luadanoittih ainoz tahuoz gai žiivattoin tilat. Anna, piru, varai luadansavustu”.
– – –
Ihmeellisimpänä ja yhä vieläkin kammottavana elämyksenä Prokin-Ristjoi muisteli lapsuusaikanaan näkemäänsä mahdottoman suurta käärmettä, joka eräänä heinäkuun hiostavana päivänä matkasi poikki saaren Lonkoinlahdesta Korpilahteen. Käärme oli ainakin talon pituinen ja ”sangei rouno gui mužikan reisi”. Värikin oli ihmeellisen kirjava: valkeaa, keltaista ja mustaa. Madellessaan se lahmasi kaikki heiniköt ja viljapellot jättäen keltaista myrkkyä tihkuvan tihkuvan leveän uran ihan kuin ”parttu olis veitty”.Olipa siinä käärmeellä mittaa ja puistattavaa ulkonäköä. Nähdessään hirviön Ristjoi rupesi malittuu pagisemah, rukousta lukemaan, mutta niin oli kieli pelosta jäykkä,ettei sanaakaan lähtenyt. ”Varavus ihan hengen salbai”,sanoi hän.
Oletko kuullut muita juttuja käärmeistä? kyselin.
”En musta muudu kuin sanottiin häi erähittši vanhat, što sviišoinnu on madoloil kerävyndypäivy, kailluaduzet madozet sillos kerävytäh yhteh paikkah pitkiengi matkoin tagua. Sanottih, što Valamois, siel Germanan pellon pellon särvez, tiijäthäi Germanan pellon, on ylen suuri kivi i sen kiven ymbäril kogovutah kai Valamoin kiärmeet kokoustu pitämäh i silloin siel kuuluu tšihiny da tšuhinu”.
Kun sitten puhe kulki vanhoihin uskomuksiin, Prokin-Ristjoi alkoi kertoa, kuinka nuoret naiset kävivät ennenaikaan ”svätkien välil”, joulun ja uudenvuoden välisenä aikana, ”kuunteluksella”:
”Rastavan jälgeh käydiihäi tytöt kuundeluksel. Piti olla moinen dorogan ristavus, kudamaz kohtas lähti kolme dorogua eri šhuaral.
Sinne mändih hyö kuundelemah. Mugah otettiin žiivatannahku kel moin’e oli libo kathu. Doroganšuaras neitizet ruvettih polvilleh i kathu korvil. Davaikkuaz kuundelemah! Ku liene kuulunuh aisakellon libo kalkalon iän’i, ga sit pyhäkeskes hyö saivat miehen. Erähän kerran tytöt oltiin kuuntelemas, a ei n’i kalkalon iän’i helissyt, kuului vai hil’l’akan’e tsupse. Kohta nostaldi kathun särvie vakkinan’e muzikku da möngähtäikse: Myögiä neidiset minul tämä kathu. A-voi, tytöt pöllästyttih, hyö heitettih kathu tiel i davaikkuaz juoksemah kodih. Selvisihäi lopuškal, što mužikku oli Kissa-Pedri, roodom anukselain’e vai mi n’akkulain’e lieneh ollut. Häi keräi kissan da kaikkien metšänelävien nahkoi”.
”Kerropas minulle, vieläkö sinun neitiaikanasi istuttiin pitkääpuaraa!”
”Istuttih, istuttih bezoudois! Garmulii soitettiin da pläzittih vatšan vastah. Lopuškal sid mändih kamorkkapuoleh i davaikkuaz istumah pitkiäpuarua. Briha istoittših lauttšah da tyttö rinnal. Sid briha otti tytön jallat yskäh da mugaleiten siin vai istuttih i paistih hil’l’akkazin i erähittši vie suudu mudžoidettih”, kertoi Ristjoi ja lempeä hymy paistoi hänen vetistävistä silmistään.
”A ennen vanhaz, vel’l’i , oli äijjä parembi eliä kui nygöi. Joka sygyzy, konzu vai pelvaharuadiet jouvvuttih, rubeimmo pitämäh kärkkylöi ylen usiesti. Itse veimmö sinne kai syönti-ja juontitarbehet. Ken kringelii, tsuajuu, sogurii, ken voit, jauhot, suurimat, ken rusinua da siikua, erähät toivat riehtilät ja piiruavärttinäzet.
Sid siel tytöt ruattih pelvahii, toiset piiruadu libo lettuzii pätsis riehtiläl. Brihat soitettih garmul’il da paistih. Lopuskal yödy puarastimmo ku emmo voinuh pläššii, tiijjäthäi, ennen vanhaz ei kylylöis ollut puulat’t’iedu. Sit gu piimmö kärkyt leskiakkazien luona talolois, suatiin pläššiegi vatšah vastah”.
”Anna vai nuoret iloittih nuorennu, meijjän igih tullah ga ei enembi toina n’i iloijja”.
– – –
Iloton oli Prokin-Ristjoin vanhuus. Kohtelukin kotiväen taholta taisi olla vähän niin ja näin. Näkyi selvästi, että suru asui alituiseen noilla ilmeikkäillä kapeilla kasvoilla. Mutta, annapas olla, kun ruvettiin muistelemaan mennyttä elämää ja varsinkin nuoruuden päiviä, silloin alkoi innostuksen tuli tuikahdella suurista, haalistuneista silmistä ja alituiset kyynelvedet lakkasivat vuotamasta. Hiljainen, särkynyt ääni värähteli liikutuksesta silloin, kun muistikuva kosketteli herkimpiä hetkiä ja koko hänen olemuksensa loisti kauniina kuin myöhäissyksyn ilta-aurinko.