Mantsinsaaren kyläkuvia V
Kirjoittanut ja valokuvannut
T. E. Haaranen
V (I-VII)
On aina ollut mieluista muistella Mantsinsaaren elämää ja ihmisiä,varsinkin herttaisia ja lämminsydämisiä vanhuksia, joiden ympärille mahtui paljon vanhoja perinnäistapoja ja -tietoutta. Siksipä heidän jokapäiväinen elämänsä muodostui mielenkiintoiseksi ja sisältörikkaaksi. On vain suuri vahinko, että nuo vanhat, mannunpovenaiguhizet ukot ja mummot ovat jo päättäneet evakkotaipaleensa uusilla veräjillä kaukana Mantsinsaaren rakkaiksi käyneiltä tanhuvilta.
Seuraavassa yritän taas muistella vanhoja tapoja ja uskomuksia, jotka antoivat väriä saaren harmaaseen arkeen sekä piirrellä hajanaisen muistikuvan muutamista niistä vanhuksista, joiden parissa jouduin elämään ja toimimaan kuusi pitkää vuotta.
*
Lampaiden suojeluspyhimys, ”lammassvätöi” oli Nataššu. Hänelle oli määräajoin uhrattava tukko villoja t.s. vietävä tšasounaan, Oritselällä Valassin-tšasounaan helmikuussa, jotta Nataššu suojelisi villanantajia kesän aikana joutumasta surmanloukkoon tai metsänzvierin raadeltavaksi. Stepan Tšupukan (Uusisuo) emäntä pitikin tavattoman hyvää huolta lammasarttelistaan. Kesäilloin hän seisoi lammasobotan veräjällä karheaa ääntään venytellen ja estitellen:
”Est’i lambon’e, est’i lambon’e,
est’i valgoi, est’i harmoi,
est’i mustušši, est’i kai lambahat !”
Hän tiesi, että lammaslykyn säilyminen oli riippuvainen monesta seikasta. Niinpä ei saanut missään nimessä suututtaa naapureitaan, sillä muamo oli jo muinoin sanonut, ”što lammaslykky mänöö tšiisto siit talos, kudamien eläjien piäle vai suututah.” Näin ei saanut käydä, sillä villaa ja nahkoja oli kovin tarvis. Stjopanan parkkiturkkikulu oli jo niin huono, että ensi talveksi pitäisi saada uusi. Nahkat pitää vain viedä aikanaan Röppäselle parkittaviksi ja sitten turkkitarpeet Konnan-Pekan luisten sormien neulottaviksi. Vielä oli saatava Vasjalle ja vun’ukalle toinen lammasnahkakathu talviseksi peitteeksi. Sitä paitsi oli lopussa lambahanrasvakin, jota aina oli tarvis ”parandajakse moneh taudih, yhtä hyvin palamah kui kylmännyöhgi da vie äijjä muuh taudih”. Piti käydä jo lainaksi Prokin akalta, kun sormi vähän palahti uunia lämmitettäessä.
Lambahankoput olivat kallisarvoista ainetta Valassinpäivän pruasniekkastudeniin. Emäntä kertoi minulle, miten ne valmistettiin ruokaan pantaviksi:
”Koput ku leikatah, ga se sen jälles pätšis korvendedah da hyvin. Palannuot novet da karvat ruaputetah iärez. Sit kun ne vie livotetah vilus veis, voigi niiz keittiä studen’ii.”
Eräs mielenkiintoisimpia ukkoja oli Vasiilei Jeleisejew, Ukko-Piššu. Hän oli ”holostoi ja armotoi”, kuten hän itse sanoi. Iältään 1930-luvun lopulla noin 65-vuotias. Jo hänen ulkonäkönsäkin herätti huomiota, kun hän täysinäinen reppu seljässä ja pitkä sauva kädessä tallusteli kylän raittia. Tuuhea, sotkuinen tukka, jossa ei näkynyt kamman jälkeä, oli osittain harmaantunut ja kesytön rehei-parta reunusti terveväristä naamaa, josta vilkkaat ja älykkäät pikkusilmät katselivat nauraen tarinakaveria veitikka kulmassaan. Päässään hänellä oli tavallisesti, ja kesäisinkin, sotilailta saatu turkislakki ja kaulassaan harmaa kaulaliina.
Ukko-Piššua sanottiin ”kruununvoudiksi”, eikä hän liikanimestä ollenkaan pahastunut, naureskeli vain.
Hän kävi monta kertaa kesäisin ja talvisinkin Valamon luostarissa hankkien sieltä munkeilta hyvää Walamo-teetä, Sergejeffin 200g pakkauksia ja myi niitä sitten hienoisella voitolla jälleenostajilleen. Kun ukko aina tuli Valamosta, hän saapui luokseni kohta tuoden tilatut tšuajuputškat tullessaan. Tarjosin hänelle aina kolme-neljä ryyppylasillista konjakkia. Oli ilo nähdä ”kruununvoudin” tarttuvan hartaana lasin kantaan ja katselevan iloisin silmin sisältöä sanoen:
”Vot olet miitus hyvä herru, gu valat vie kruununvouvvilgi ryn tähiin väl’l’endysty. No davaikkuaz otammo zakampani !” kallisti ja joi yhdellä siemauksella lasinsa pohjaan sanoen: ”Hospodi, blahostoi Hristos !” Ristipä vielä silmänsäkin. Kolmannen pikarin jälkeen ukko leikillään varoitteli:
”Ližiä, herru, elä vala ! Muuten taki vezellyn ja silloin olen moin’e vauhtipottši, što en kulkkuu kiin’i sua !”
Kun hän veseltyi, ei tarinasta tahtonut tulla loppua. Väliin hän sieppasi repun syliinsä, alkoi sitä ”soittaa”, kuten tsereban’kaa ja lauloi vovvotti römeällä äänellään:
”Terolaz on reimat tytöt
reimemmät gui muuvvalla-laa,
hamruu nättiä tyttyö
Maukun-Marppua hippala-laa.”
ja ”soittamistaan” kiihdyttäen:
”Hilkun-Mikko Hilkun-Mikko,
Konnan-Pekko Konnan-Pekko,
R’abin-Matti R’abin-Matti,
Pašken-Stjoppi Pašken Stjoppi,
kinnan’e kunnan’e kuu.”
Osasipa hän monta muutakin laulua, kun sai pajattamaan:
”Kummia kuuluuv jarmankaz,
gu kai sie oldih humalas.
Brihat torua ratšketah,
a tytöt itkie patšketah.”
ja edelleen:
”Tuulou tuulou äijäl tuulou,
keskimerel mašin tulou.
Mašinas on fluguarkku,
a tietton’ on humalas durakku.
Ei häi juonut viinaštu,
vai joi häi hašku piivostu,
ei häi syönyt gostintšua,
vai söi häi selviä kanfiettua.”
– – –
”Minun vattšastu kivistäv,
a en tiijjä mindäh.
Sanottih što t’ietto petti,
neuželi sendäh.”
– – –
”Kaiklla muil on da minul ei oo
sitä bielaja pered’niekkaa joo.
Yhtestä tämän kylän brihasta on tullut
tyttöjen ur’adniekkaa joo.”
Ja vielä ihan ”venäjänkielellä”:
”Tšiisik tšiisik gdie tyi byil,
na fontankie vodku pil.
Vuipil rjumpu vuipil dve,
zažumiel o golovie.”
Lapsiakin osasi Ukko-Piššu huvittaa. Hän otti pikkukätösen suureen karvaiseen kouraansa ja ”peipetti”, kutitti kämmentä sormellaan ja luki:
”Pei-pei pezäzty, muni kana munastu, tiä kaivon’e tiä kaivo’ne.”
Tahikka hoki seuraavaan tapaan:
”Hadžakku hadžakku harmuabokku yhtel jallal skottšii, hernetty vattšah n’okkii, käbykylyn lämmittää, tšäkki vettä kandaa, papin kylyh kuttšuu.”
– – –
”Pekka Pietarinpoigu varrasti vangilaz voidu, män’i šaksan saaunah, pan’i hattuzen peränuaglah, män’i suureh tuuleh, hadžakku šitu hänelleh alahuuleh.”
Vasiilei Jelesejew taisi myöskin pöyristyttäviä tarinoita, joissa Hiivahattu, Iudu jopa itse pääpaholainenkin esiintyivät ilmielävinä. Taikka Ruizn’äkistä, Vetehisestä, joka jyvän kypsyttyä nousee rantapeltoon ruishalmetta sotkemaan. Ruishalmeessa asuu myöskin Ruisukko, joka viändöin aikana vetää pitkän pitkällä rautaufatkallaan lapsia halmeeseen, jos nämä menevät ruiskukkia kurkottelemaan eikä se, tsorttahin’e päästä uhrejaan pois ennen kuin kolmen päivän päästä.
Salmin piiskurista hän muisti kertoa seuraavaa:
”Vanhat vie musteldih , konzu Salmis kaikenluaduzii pahanluadijoita pieksettih pattšahas. Se pattšas oli kiriköz alas tulles dorogan šuaras, kudai lähti Koverah. Sie oli ainos kuulunut moin’e öly, što hibjy meni varavoz kananlihal. Da viimen’e piiskuri oli ollut Fed’a-niminen, kudamua oli sanottugi Piiskuri-Fed’akse.”
Syödessämme kerran yhdessä Ukko-Piššu löysi sopasta lapaluun , nuoleskeli sen puhtaaksi ja pisti taskuunsa. Kysyin:
”Miksibo sinä, vel’l’i, luun kormaniin tžökkäit ?”
”Kuules vai ! Panemmo labaluun Larin akkazeh näh uksen kamajah štobi nägöö, tuloogo hänelleh poigu vai tyttö, ku häi kuuluu on kohtun’e . Ennen vanhaz sanottih, što labaluu ilmoittaa azien. Jesli ukzes astuu mužikku ensin , tuloo poigu, a jos akku, da tyttö silloin tuloo.”
Lääkärinammatinvikaakin oli Ukko-Piššussa. Kerrankin joku läsnäolijoista valitteli mahaansa koskevan. Heti ukko tokaisi:
”Siul, vel’l’i on njapa männyt viäräh. Pitää njapua oijjendua. Asetus lattiel vattšalleh i pane käzivarret bokkiis kiini, ga minä oijjennan !”
Niin asettui ”potilas” lattialle vatsalleen käsivarret kiinni vartalossa ja toimitus alkoi. Vasiilei Jeleisejew asettui viereen polvilleen, asetti toisen kämmenensä oikealle hartiapuoliskolle ja vasemman vasemmalle istuinpakaralle sekä veti selkää ristiin:
”Ristuvetelykset pitää ensin ottua.”
Sitten hän muutti kätensä päinvastoin ja veteli taas ristiin. Näin teki kolme kertaa peräkkäin.
”Joko helpotti ?”
”Ei vielä !”
”Vuotas, otan vie rutškut, ga lähtöö paholain’e iärez.”
Niin kokosi löysän selkänahan keskiselän kohdalta näppiensä väliin ja kiskoi sitä ylöspäin kunnes ”potilas” älähti kivusta. Siihen päättyi toimitus ja kaipa napa meni paikalleen, koskapa toimitusta ei uusittu.
Kerran kertoi Ukko-Piššu, että aikoinaan sai eräs Mäkipään kylän isäntä Sortavalan markkinoilta ”kaksisuonisen hevosen” t.s.sellaisen, jolla muka oli kaksi niskasuonta. Virššin-Miikkula, joka oli tunnettu ”eläintouturi” Salmissa, oli sen huomannut ja kehoittanut isäntää hevosen heti myymään tai vaihtamaan vaikkapa mustalaiselle hinnalla millä hyvänsä, sillä jos sellainen hevonen kuolee jossakin talossa, kuolee peräkkäin seitsemän muuta hevosta samasta talosta. Isäntä vain virnisteli Miikkulan neuvolle. Mutta niin sattui, että tämä kaksisuoninen hevonen sai ähkyn ja kuoli. Seuraava, Kirkkojoelta ostettu hevonen kuoli kohta ja kuusi sen perään kolmen vuoden aikana peräkkäin.
Puheensa oli Ukko-Piššulla tapana höystää sananlaskuilla ja niitä tuntui hänellä olevankin aivan määrättömästi. Luettelen lopuksi muutamia:
– Juostah jällekkäh kui köyhän talon pottšizet.
– Savu hengie a maitovelli surmua.
– Tupez on veittšel kaikkein go’rin olla.
– Nagris on leivän eisto, a marju on leivän surmu.
– Ku hadžakku ei hadžattas, ga n’i ei ken peziä löytäs.
– Ofottu on pahembi n’evol’ua.
– Regänenäzgi mies tuloo, a n’olgivarois n’i ei munua roiteh.
– Elokaz on ainos n’erokas.
– Ku mustalazel annat pert’iz jallanalan tilua, se ottaa pezienginalan.
– Mieron käzi on turbei, ho’t vai midä ruvennohgi antamah.
– Piäzen kivez da kannos alattši, vai en piäze pahan mužikun tupesta.
– Jouhevu hyvä hebon’e, paha akku tukkan’iekku.
– Hauvven piä on kui köyhän aittu: äijjy siel on kaikelluadustu lomuu vai kai ollah tyhjät.
Sellainen vesseli oli Mantsinsaaren ”kruununvouti”, Ukko-Piššu, Vasiilei Jeleseijew, aina odotettu ja tervetullut vieras ja verraton tarinakumppani.