Mantsinsaaren linnake IV
Kirjoittanut ja valokuvannut
T. E. Haaranen
IV (I-VII)
Puolustuslaitoksemme itäisin saarilinnake sijaitsi Mantsinsaaren Härkämäessä, jonne se oli rakennettu kohta vapaussotamme päätyttyä. Kaukana ollen ylemmistä johtoportaista linnake muodosti oman kiinteän yhteiskuntansa, ”Mantsinsaaren keisarikunnan”, jonka päämiestä sanottiin Mantsin keisariksi. Lähimpään ylempään johtoportaaseen, joka sijaitsi Valamossa, ei ollut edes puhelinyhteyttä ja rykmentin esikunta oli runsaan toistasadan kilometrin päässä Sortavalassa. Suurimmalta osalta tästä itsenäisyydestä johtuen allekirjoittanut, jolle tarjottiin v.1932 linnakkeenpäällikkyyttä,pyysi saada Mantsinsaaressa olla vähintään viisi vuotta, mikä luvattiinkin; ja tämä lupaus pidettiin niin, että vasta v.1938, siis kuuden vuoden jälkeen, uusi siirto vei muuanne. Silloinen käytäntö merivoimissa oli nimittäin sellainen, että upseeri sai olla kussakin paikassa vain 1 – 2 vuotta, jotta ei ”maatuisi”.
Kun olin saanut tutustua saaren omaperäiseen yhdyskuntaan ja havainnut siellä vanhan kalevalaiskulttuurin elävän vielä väärentämättömänä vanhoine tapoineen, tottumuksineen ja uskomuksineen, kävi saaren väki ja heidän elämänsä minulle läheiseksi ja rakkaaksi ja voin sanoa,että haikein mielin jätin hyvästit Mantsinsaarelle kesäkuussa v.1938. Sinne jäivät elämäni parhaat ystävät taivaltamaan kohti tuntematonta tulevaisuutta, joka täyttyikin jo seuraavan vuoden lopussa talvisodan alkaessa. Mantsinsaarelaiset ! Missä nykyisin lienettekin, ottakaa vastaan lämmin ja kiitollinen tervehdykseni niiden kauniiden muistojen merkeissä, jotka yhä säilyvät muistojeni joukossa suuriarvoisina ja sykähdyttävinä !
– – –
Vaikkakin tällä sotilaallisella yhdyskunnalla oli omat ammattitouhunsa, ei sentään puuttunut eläviä, jokapäiväisiä kosketuskohtia linnakkeen henkilöstön ja saarelaisten väliltä. Olihan mm. saaren ainoa puhelin patterilla ja aina istui toimistossa joku saarelainen toimittamassa asioitaan puhelimitse muun maailman kanssa.
Saaren eristetyn aseman vuoksi ei kaikkinainen sosiaalinen huolto Salmin kunnan taholta, johon Mantsinsaari kuului, ehtinyt ajoissa perille. Niinpä esimerkiksi lääkintähuolto oli ollut vuosikausia patterin lääkintäaliupseerin, Arvi Jurvasen käsissä ja patterin lääkekaappi oli ainoa lääke- ja sidostarvevarasto. Auliisti annettiinkin apua eikä sen pyytäjiä ollut vähän. Saarelaisten, linnakkeen päällikön ja Salmin vanhan piirilääkärin Pentti Kivisen uupumattomien ponnistusten tuloksena saatiin v. 1938 valtion rakentama kaksikeroksinen sairaala sairaanhoitajineen, terveyssisarineen ja kätilöineen antamaan kovaosaiselle saaren väestölle kaivattua lääkintähuoltoa. Sen siunausrikas vaikutus ei saanut kuitenkaan jatkua kuin toista vuotta.
Kiinteä kosketus saarelaisten ja linnakkeen välillä syventyi nimenomaan sen jälkeen, kun puolustuslaitos siirtyi n.s. aluejärjestöön, jolloin linnake sai tykkimiehensä Mantsin- ja Lunkulansaaren omista pojista. Tästä oli aivan luonnollinen seuraus, että kasarmi ja koti löysivät parhaalla tavalla toisensa ja väestö tunsi elävästi linnakkeen ”omakseen” , mistä taas johtui itsestään, että luottamus puolin ja toisin kasvoi ja keskinäinen kanssakäyminen vilkastui. Luulen, että saaren väki hyväksyi ja tunsi ”omikseen” patterin jokaisen kanta-aliupseerin ja useimmat upseeritkin, joista kuitenkin monet jäivät väestölle vieraiksi osaksi senkin vuoksi, että viipyivät linnakkeen palveluksessa vaain vähän aikaa.
Upseereista ansaitsee maininnan nykyinen majuri Lauri Laurila, joka ihmisenä ja ammattimiehenä oli yksi kunnollisimmista ja omasi hyvän taidon sopeutua kansan pariin ja viihtyä saarella. Ei ole myöskään unohdettava kapteeni Jaska Latikkaa ja hänen tarmokasta ja miehekästä Anna-rouvaansa, jotka kumpikin jättivät Mantsinsaaren vasta talvisodan rauhanteossa.
Kanta-aliupseerien ikäpresidentti oli patterin sähkö-ja valonheitinaseman hoitaja Feodor Peiponen, joka oli saaren omia kasvatteja. En ole koskaan pitkän palvelukseni aikana tavannut ketään niin uskollista, velvollisuudentuntoista, luotettavaa aliupseeria kuin ”Fedka”. Hän asui kotonaan Peltoisten kylässä noin 5 km päässä toimipaikastaan. Oritselän kylällä sanottiin, että tienvarsiasukkaat tarkistivat kellonsa aamuisin hänen palveluspaikkaan kulkunsa mukaan. Sanottiin: ”Meijjän tsuassut ollah taki viiz minuuttii jälles, katšoz Peipone jo proijjii patteril !”
– Peiponen oli enempi oivallinen ammattimies kuin sotilas. Mutta ei linnakkeen päällikkö ollut tietääkseekään, vaikka Fedka puhutteli häntä sanomalla ”kuule sie, herra kaptien!” Hänen velvollisuudentuntoaan kuvaa hyvin seuraava tapaus. Eräänä kesänä vein koko patterin henkilökunnan Valamoon seuraamaan tykkiammuntoja ja jätin patterille ”Ukko-Peiposen” muutamien vartiomiesten kanssa. Lähtiessäni annoin hänelle ohjeita ja lopuksi sanoin, ettei ketään asiatonta saa päästää tykeille. Seuraavana päivänä oli yllättäen tullut tarkastukselle merivoimien komentajan viransijainen, eversti Lyytinen,, joka oli seurueineen astellut tykeille päin. Ukko-Peiponen, nähdessään tämän ”uhkaavan” tilanteen oli juossut seurueen perään ja asettunut patterin portille ilmoittaen everstille, joka oli uudenmallisessa (malli/ 27) puvussa ja jota ei Ukko oikein hyvin tuntenut, ettei tykeille saa mennä ollenkaan, koska kapteeni oli lähtiessään kieltänyt luvatta sinne pääsyn. Eversti oli ollut kohta tilanteen tasalla ja sanonut, että hänellä kyllä on lupa luonnostaan, koska hän on merivoimien komentaja ja oli kehoittanut ylikersanttia tekemään ilmoituksen. Tällöin oli Fedkakin lopulta tajunnut asian oikean laidan ja sanonut: ”Odota, sie herra eversti, tässä sen aikaa kun haen kasarmilta vyön!” Ja vyötettyään itsensä oli palannut ja antanut asianmukaisen ”ilmoituksen”,jolloin kaikki oli taas hyvin.
Jos tämä muistelus joutuu Fedkan käsiin sinne Maaninkajärven rannalle, niin tuokoon se samalla lämpimän, veljellisen tervehdyksen monivuotiselta esimieheltä, joka on arvostanut aina hänet miesten parhaisiin kuuluvaksi.
Patterin vääpelinä oli Eemil Lehtonen (nyk. kapteeni evp.),jonka tiukka ja vaativa olemus teki hänet tehtäväänsä erittäin sopivaksi. Muista kanta-aliupseereista mainitsen ylikersantti Yrjö Saukkosen, kersantti Tauno Sepän, Heikki Peiposen ja Pekka Kähkösen. Kaikki he olivat miehiä, jotka taisivat erittäin hyvin ammattinsa, olivat saavuttaaneet itsekasvatuksella korkean moraalin ja kouluuntuneet vuosien varrella kaikin puolin täysipainoisiksi ja taitaviksi ammattimiehiksi tärkeään kasvatus- ja kouluttajatehtäväänsä.
Näitä miehiä, joiden kanssa jaoin ilot ja surut kuuden pitkän vuoden aikana, olen kaivannut jälkeenkin päin monta kertaa.
Unohdukseen ei sovi jättää patterin käsityöläisiä, jotka olivat siviili-ihmisiä. Pienessä käsityöläisverstaassa toimi ”verstanvanhimpana” tietenkin suutari Ivan Kokko, joka sotilasjalkineiden korjaamisella hankki niukan elatuksen 9-henkiselle perheelleen. Hyvätuulisena ja kovana leikinlaskijana hän istui rummullaan ja plikutteli nauloja päivästä iltaan sekä kuroi kiinni syntyneitä reikiä. Siellä Ivanin suutaripöydän äärellä vietettiin tavallisesti hauskimmat rupattelutunnit työn lomassa. Ivan kertoi kuulijoille ”suaroja”; ,satuja milloin Ahhai-saldatasta, Griška Barbinasta, Ivan Medvejevistä ja milloin mistäkin.
Silloin kuultiin ihmeellisiä asioita jättiläisistä, kudamat tšylkytettih kahta vuorta vastakkain, bohattierilois, kudamat noustih ylös maan halkeamista ja uhattih syvvä rokasta gai lihat. Tavallisesti esiintyi saduissa köyhän akan poika, jonka karhu oli kasvattanut pesässään ja josta tuli sitten sadun sankari.
Sotilaiden pyykin pesi Tatjana Laamanen hankkien sillä elatuksen toistakymmenhenkiselle perheelleen. Hän oli synnyttänyt neljätoista lasta ja työllään ne elättänyt, kun hänen miehensä oli sairaaloinen. Kovista elämänehdoista huolimatta hänen suunsa oli aina hymyssä ja kasvoilla aurinkoinen ilme.
Kesällä v.1934 valmistui harjoituskentän laitaan maanvilj. Vilho Uusisuon lahjoittamalle tontille kaunis sotilaskoti, jonka linnakkeen päällikkö oli itse suunnitellut ja piirtänyt sekä johtanut koko rakennustouhun. Siitä muodostui viihtyisä ja todellinen koti tykkimiehille, jotka heti vapaahetken koittaessa kokoontuivat sen suurella hellyydellä vaalittuihin, kauniisiin suojiin. Sotilaskotia hoiti monet vuodet kersantinrouva Aino Seppä. Maanviljelijä Vilho Uusisuo, joka oli samalla taiteilija, lahjoitti sotilaskodille sen seiniä koristamaan kahdeksan kaunista tauluansa. Tämä sotilaskoti ei ollut yksinomaan sotilaiden suosima tyyssija, vaan siellä näki joka päivä myöskin saaren siviiliväkeä kiinteässä seurustelussa patterin väen kanssa.
Mantsisaaren linnake eli lyhyen elinaikansa yhdessä saaren asujaimiston kanssa ja luulenkin, että sen antama panos muodosti suuriarvoisen lisän eristetyn saaren kansan elämässä.