Mantsinsaaren kyläkuvia III
Kirjoittanut T.E.Haaranen
III (I-VII)
Mantsinsaaren keskiosassa saaren korkeimmalla harjanteella, jota Laatokan muinaiset rantapenkereet reunustavat, Oritselän kylä kylpee keskikesän kullassa kodikkaine harmaine rakennelmineen ja uutterasti ahertavine ihmisineen. Saaren valtatie, suurijuama, alkaen Peltoistenkylästä halkoo Oritselällä Porutšiekan, Griža Lempisen, Karhatšun, Lukinin, Mat’in-Miitrein, Vasja Karhun ja monien muiden keltaisia, raskastähkäisiä viljapeltoja jatkaakseen sitten edelleen Työmpäistenkylän eteläpäähän. Keskellä ruispeltoa kohoaa tummana aaveena Prokin vanha, siivetön tuulimylly-kulu, joka jo ammoin on jauhamisensa jauhanut ja päässyt vanhuuden lepoon – lahotakseen loppuun. Härkämäen pellolta sitä katselee vielä kunnossa oleva Kimajeffin mellittsä, jota Ukko-Kalkett’i vartioi päivästä päivään kuin silmäteräänsä, etteivät vain brihattšut pääse sitä tuuli-ilmoilla laukaisemaan käyntiin.
Sininen kurjenpolvi ja keltainen voikukka kukkivat rinnan vanhan suippotornisen Valassin tšasounan seinävierellä ja pellon pientarilla pilkistelee aidanrakosista kissankello.
Kypsyvän viljan täyteläinen tuoksu hajahtaa nenään miellyttävänä ja vanhoilla aidaskujosilla siihen sekoittuu mieto ammoniakin ja tuoreen maidon haju karjan kuljettua siitä kotiin laitumelta. Ja aidan takana viljapellossa odottelee Ruisukko, siepatakseen halmeeseen koukkupäisellä sauvallaan lapset, jotka kiellosta huolimatta erehtyvät poimimaan korsien välistä kirkkaansinisiä ruiskukkia.
On elokuun alkupuolen leppoisa, tyyni ja lämmin suovattailta. Hiostava päivänkehrä on saavuttanut jo Lonkoinlahden korkeuden, missä Rinnevuoren ahkera emäntä kahden kauniin tyttärensä kanssa paukuttaa kartulla pyykkiä lahden perukassa valkeahiekkaisella rannalla. Saunat lämpiävät kaikkialla ja maiseman yllä leijailee hyväntuoksuinen katajansavu lupaillen illaksi maukkaita löylyjä kyyhöttävässä kylyssä..
Onnellinen saari ja sen onnelliset ihmiset!
Vanjan-Stjoppi istuu paitahihasillaan vanhan naapurinsa Marttinan-Mihailein kera Karhun talon seinustapenkillä. He ovat kasvinkumppanit ja tuntevat muutenkin kohtalonyhteyttä, sillä armoton meri oli ottanut saaliikseen jo ammoin, vuosia sitten kummaltakin vaimon samalla myrskyisellä nuottamatkalla. Siinä ukot istuvat ja menneitä muistelevat. Silloin tällöin kääntää Stjoppi huonokuuloisen korvansa Mihailein puoleen ja silloin kiiltelee paidan kauluksen raosta naruun ripustettu hopearisti hänen karvaisella rinnallaan. Ei siinä tosin paljon puhuta, enimmäkseen istutaan ääneti ja nautitaan mieluisesta laukeamishetkestä suovattailtana viikon ahkeran aherruksen jälkeen. Tuvasta ilmestyy portaalle Mihailein sisar, Kokatjin- Šaša ja kädellä heikkonäköisiä silmiään varjostaen ilta-auringon säteiltä sanoo: ”Hoi, mu`žikat, tulgua perttih koufil! Terväh tulou Prokin brihattšune, kudaman työnnin Lempiseh kalattšuu hagemah ! ”
Šaša on tunnettu tieduittšii, joka taitaa ajaa tiehensä Yönitkettäjän, joka pikkulapsia kiusaa, osaa parantaa kaikki taudit: ozaukset, ambumizet, suutelukset, ruusun kaikelluaduzen ja yleensä kaikki panentataudit ja muut syntisen ruumiin vaivat. Hänellä on hallussaan pienoinen pussi ja siinä kaikki tiedoiniekan välineet: on ”pastutussuolat, kudamat oli laittu tietohuzien ker, niidy häi rivahutti tšuajuh libo koufih sil, kedä duumaitši pastuttua”, oli metsäkanan kynnet ja pyssyn piipusta vuoltua rautaa lapselle, joka kasteli vuoteensa, oli ”luuhuozt laittu grebjonkku, kudamal koitti, onko ruusu vaigo muu bajari, mi jallan moizekse pöhlistytti ”. Siellä on jos jonkillaista kimpsua ja kampsua, joita ammatissa tarvitaan.
Šaša on herttainen mummo, jonka kanssa on hauska tarinoida. Vieläkö lienee näillä ilmasilla vaiko on jo päässyt ”Avraman aitah ”.
Lähinaapurissa, tien toisella puolen, Tšupukan pihalla, jonka väki on muuttanut sukunimensä Uusisuoksi, ovat iltatyöt parhaillaan käynnissä. Vanha emäntä seuraa tarkkana tummilla silmillään karjatarhan portilla Hilma-miniän lypsytouhuja. Talon vanha harmaa kissa odottelee kärsivällisesti hänen jalkansa juuressa maitotilkkaansa. Kovasti lehmät, nuo Ruzinat, Mul’oit, Lukerjut, Sorokit ja Buurikit, huiskivat ja temmeltävät kärpästen ja paarmojen käsissä.
Ukko-Tšupukka, monet Ilja-häkinpäivät käynyt vanhus istuu sokeana kamarissaan viettäen jatkuvasti pimeää elämänsä iltaa. Vielä viime kesänä hän oli liikkeellä. Takki nuoralla vyötettynä ja pieni kirves vyöhön selän taa ripustettuna hän uutterana hääri talon ympäristöllä tuoden aina metsästä tullessaan sylyksellisen kuivia keittopuita. Nyt hän mielellään kertoilee kuulijalle menneitä. Tällaisia hän pagisoo: ”Ku muduattši erähät nuottun’iekat vei’ttih nuottuo täs Mantšin suuren suon kohtal, kudai aigazemba oli järvi, oli hyö suatu abajah hyvin suuri hauki. Toizet oli kielletty, što emmo sitä kalua pane patah, toizet oli sanottu: kala kui kala, keitämmö vai sengi. Vai se oligi karun hengen hauki, ylen kirjoikas. Sit hyö ku hauki pandih toizien kaloin ker kattilah, ga seitšas kuuldih järvel iäni, kudai kirgui: Tryi kirjoi, tryi karjoi, tule kod’ih ! A nuottun’iekat vastattih: Kirjoi-Karjoi on jo puas, ei se enembiä kod’ihes tule. Silloin kirgui Karu-Henki: Purrango, keringö, panenko selgäh ? Nuottun’iekat vastattih: Purra dai keri, vai selgäh elä pane. Sit kui huomei huondeksel nuottun’iekat mendih uuvestah nuotal, ga Karu Henki oli vienyt koko järven iäres Herranojua myö ja jällel oli jiänyt vain suuri suo. Suon reunas nähtih nuottun’iekat heijjän nuottu, kudai oli tšiisto purrettu da keritty, kerät oli naved’ittu ardoloih riippumah ”.
Tšupukan talon nuori isäntä Vilho Uusisuo, jonka käsissä tila nyt on, on valistunut mies. Hän on nuorukaisena käynyt kansakoulunopettajaseminaarin Petroskoissa, mutta isien ammatille uskollisena jäänyt viljelemään kotikontua, jonka hän on jo saattanut hyvään kuntoon: uusi navetta on rakennettu ja varustettu oikein peltikatolla, pellot on salaojitettu js suuri viemäri johtaa haitalliset peltovedet Lonkoinlahteen, puutarha on saatettu hyvään kuntoon ja karjaa jalostettu. Vilhon perusolemus on taiteilijan. Luontaiset taiteelliset lahjat uinuvat hänessä ja aika-ajoin pulpahtavat spontaanisesti pinnallekin. Auran kurjessa kovettunut herkkä käsi tarttuu väkisinkin siveltimeen ja kankaalle kehittyy kaunis maisema: hyvin nähty ja herkästi tehty. Linnakkeen sotilaskodin seinät kertovat kauniilla tavalla hänen taidostaan ja lämpimästä sydämestään. Hänen taulunsa koristavat monien hänen ystäviensä kotien seiniä. Vilho maalasi kesällä v.1938 Valamon kaunista luontoa ja tuloksena oli koko joukko ihania teoksia, joiden taiteellinen taso kestää ankarankin arvostelun. – Hänen toverillinen ja lämmin sydämensä lakkasi lyömästä evakkomatkalla Liperissä.
Tänä suovattailtana istuu Vilho kotinsa rapulla lukien äsken saapuneita sanomalehtiä. Saapuvat siihen hänen vierelleen istumaan linnakkeen päällikkö ja linnakkeen siviilisuutari Ivan Kokko. Tarinoidaan. Lomassa ojentaa Vilho sanomalehden Ivanille, joka on ”kirjatoi”, sanoo hänelle: ”Davai, Ivan, lukemah, mitä netäs gazetas on kirjutettu !” Ja Ivan, leikillinen hymy naamallaan näyttää, että kyllä hän osaa lukea, vaikka onkin lukutaidoton, ottaa sanomalehden, avaa sen ja alkaa posmittaa vanhaa hokemaa:
”N’iipuburitš nuapuritš Niikonlampi,
Alhon pappi plieššipiä,
Mikitän-Maša tyräperze,
Rekirandu Ottšonen,
Mäkipiän kyläs Jiäzn’ittšy -Juakoi,
keskikyläl Makkarin-Juakoi,
Työmpäzien kyläs Zaklieppu-Juakoi,
Murus kaksi tyttyö halpatšuu,
mahonjalgu syötävänny,
piikoišoba piettävänny.”
Istumme rapulla kauan ja tarinoimme. Ivan, katšo, on ylen paginakas mužikku, ei sen ker igävy rod’ie ja kui häi vähäzen sua viinua, ga terväh paginoituv vie paginahammakse.
Aurinko on jo lähellä laskuaan. Karjan kellot kilahtelevat ja nenään tuntuu lehmisavujen kitkerä, kotoinen tuoksu, kun astelemme Ivan’in kanssa Prokin-Marfan ja Mikko Anselan talojen ohi Härkämäkeen.
Ostamme Vasili Kimajeffin ”sentšoikaupasta” vielä vyyhden rinkeliä ja leikillämme tingimme hintaa: ” Elä, Vasja-rukku kaikkii d’engazii vie, huuvista hotj vähäsen! ”
Kauppias, joka on tunnetusti itara niin, että Ukko-Piššu sanoi häntä ”tsondžoinn’ylkiiksi”,tekee lopun tinkimisestä sanoen: ”Jouvvat t’ingeijjä, huovista en hintintinttii.”
Poikkeamme vielä sivumennen Isossa-Kokossa. Siellä Ivanin äiti, ”Kokon-Buabo” nukuttaa tyttärentytärtä ja hyreksii:
Ai-bai baatjuškii,
Jekin akku buabuškii
Ja kun se unilaulu on loppunut:
Kiš kiš kissanhändiä
Rompponé-ené soittaa
Romppozel on kaksi lastu
uut’imella peittää
Aa aa akana -aitan oven takana
vunjukat muatah aitassa
muamon sellän takana.
Emme malta enää jäädä buabon piirakoille, jotka herkullisina houkuttelevat tuohivakkasessa, vaan menemme päättämään suovattaillan Ivan Kokon kuumassa kylyssä.