Viimekesäinen matka Karjalaan, Mantsinsaareen oli matka isäni ja teidän juurillenne, mutta myös matka itseeni, omille juurilleni. Minulla on voimakas tunne ja halu kirjoittaa teille isäni veljet ja sisaret niistä ajatuksista ja tunteista, joita matkani Karjalaan ja syvälle itseeni herätti minussa. Isälleni en voi enää näistä ajatuksista kertoa, mutta minä haluan kertoa teille ja uskon ja tunnen tämän olevan myös isäni tahdon. Näen edessä isäni: mustat kiharat hiukset, iho, jonka pigmentti on poikkeava meidän vaaleasta ihostamme, valpas olemus. Minun isäni, isäni, joka oli komeampi kuin kenenkään muun isä Kuhmossa. Hänen ulkomuotonsa poikkesi muista ja olin ylpeä hänestä, hän oli erilainen kuin muut. Ajoittain minussa herätti kummastusta hänen tempperamenttinsä. Hänen vilkkautensa, puheliaisuutensa, anteliaisuutensa oli jotakin, mitä ympärillä muilla ihmisillä ei ollut. Hänen kiivautensa, nopea syttyminen asioihin tuntui ajoittain vieraalta – eikö asioita olisi voinut hoitaa hieman rauhallisemmin. Mutta isäni piti ihmisistä ja hänestä pidettiin. Kuitenkin hän oli erilainen ja minusta tuntuu, että hän myös ajoittain varsinkin niinä hetkinä, kun elämä koetteli ja vaikeudet ympäröivät hänet, hän tunsi syvällä itsessään vierautensa ja kodittomuutensa. Vieraus ja kodittomuus olivat myös erossa olemista teidän, sukulaisten yhteydestä. Ajoittaiset vierailut tai puhelinyhteydet eivät voineet kokonaan korvata kiinteää yhteyttä. Oman kodin perinnön vaaliminen on yksin vaikeata, tarvitaan yhteisö, joka kannattaa ja tukee. Isäni lapsuuden kodin perinteet ovat jääneet minulle vieraiksi ja myös te olette jääneet minulle kaukaisiksi. Minä tiedän teidät, mutta minä en tunne teitä, enkä teidän kulttuurianne. Nuorempana minä en osannut sitä kaivata, mutta ikävä kadotettuun yhteyteen puhkesi linja-autossa matkalla Karjalaan, karjalaisen kulttuurin ympäröidessä minut. Minä tunnen myös yksinäisyyttä ja kodittomuutta. Minä en ole kainuulainen, mutta minä en myöskään ole karjalainen. Kuka minä olen ja mistä tämä kalvava kodittomuus ja levottomuus? Levollisuutta koen ilmassa, lentokoneessa, jossa ei tunneta rajoja eikä maita, on vain ilma, joka kannattaa eteenpäin. Olisiko tämä selitys omaan ammatinvalintaani. Kuka ties. Minä karjalaisen siirtolaisen, pakolaisen lapsi kannan isäni kodittomuutta sisässäni, minuun on siirtynyt outous ja vieraus. Minä etsin kotiani ja kammoksun pakolaisten virtaa maailmassa. Kuinka kauan ihmisiä on revittävä kodeistaan pakoon sotaa ja sortoa? Eivät ainoastaan pakolaiset itse, vaan myös heidän lapsensa ja lastenlapsensa tulevat olemaan haavoitettuja. He tulevat kantamaan sisimmässään kuvaa kadotetusta kodista. Viime kesänä minulla oli viimein mahdollisuus nähdä menetetty kotini, minuun isäni geeneissä siirretty kuva kodista, kotiseudusta, johon isäni oli juurtunut ja kasvanut. Matkaoppaana Leo, jonka välitön ja vilpitön kosketus meihin matkakumppaneihin johdatti meidät isämme kotiin. Uteliaina ja levottomina seurasimme hänen jälkiään, hänellä oli avain Karjalan kotiimme, isämme kotiin. Olen kiertänyt paljon maailmaa, nähnyt kauniita kaupunkeja, ihastuttavia maisemia, tavannut mielenkiintoisia ihmisiä. Mutta se maisema, se maailma, johon Leo minut johdatti oli jotakin ainutlaatuista. En ole koskaan nähnyt niin kaunista luontoa, en ole koskaan kävellyt niin kauniilla niityillä, en ole humaltunut kulleroista, niittykukista, en ole kävellyt niin viattomalla ja koskemattomalla sammalmatolla kuin isäni kodin rannoilla. Minä katselin, minä vedin keuhkoihini Mantsinsaarta – täällä on puolet minusta. Minä olen vihdoinkin nähnyt osan itseäni. Kaipaus ja ikävä kokivat täyttymyksensä. Ei kukaan, joka on nähnyt ja elänyt tässä kauniissa saaressa voi koskaan kadottaa sen kauneutta. Saaren kauneus on piirretty sieluun kuvaksi, joka kantaa ja kannattaa näkijäänsä. Minä ymmärsin isäni ikävän, minä ymmärsin teidän ikävänne, minä löysin kohteen omalle ikävälleni. Minä olin tullut toiseen kotiini. Rukoushetki Mantsinsaaren hautausmaalla, hetki, jolloin rukoilimme ja muistelimme rakkaitamme, jotka ovat päässeet taivaan kotiimme, oli isämme toinen hautaansiunaus. Äiti ja me lapset palautimme isämme hänen kotiinsa, hänen saareensa, siihen uskoon, ortodoksiseen uskoon, johon hänet oli kastettu. Äitini kuiskasi minulle hautausmaalla – nyt isä on vihdoin kotona. Isä oli palannut kotiinsa, me olimme nähneet toisen kotimme. Kiitollisina ja haikein mielin jätimme saaren. Hyvästelimme sen maisemat ja tunnot, jotka se oli herättänyt meissä. Minä tulen aina kantamaan sieluuni piirrettyä kuvaa, kotini kuvaa mukanani. Minä olen vihdoin nähnyt ikäväni, levottomuuteni, kaipaukseni, minä olen nähnyt isäni maisemat ja kodin. Olen syvästi ja vilpittömästi kiitollinen Leolle hänen matkaseurastaan ja opastuksestaan. Nyt on adventtiaika, odotamme joulua ja Kristuksen, Vapahtajamme syntymää. Haluan toivotta teille kaikille siunattua joulua. Enkelit ylistivät ja kiittivät Jumalaa hänen lahjastaan maailmalle, me kaikki voimme yhtyä heidän ylistykseensä ja kiitokseensa. Jouluterveisin Liisi Peiponen Helsinki 12.12.1993
