Alkuperäisen tekstin kirjoittanut Jussi Taulamo, s. 1877, ent. talouspäällikkö Suomentanut Vilho Halmekari, Äänekoski Julkaistu aiemmin Nuoressa Karjalassa, 1998 huhtikuussa Osa 2 (osa 1 ei vielä internetissä) Erään härränpäivän aamuna oli joku veitikka saanut sytytettyä tulen tuoheen ja oli hölissyt: ”Jo on kummat tapahtunut, kun itse Ilja on viskannut tulisen tuohitötterön. Mistähän ukko oli tuohtakin saanut?” Uhrituli oli otettu tulituohesta, mutta siitä pyhä Ilja suuttui niin, että poltti koko tšasounan kivijalkaa myöten. Sen jälkeen Ilja ei enää kertaakaan antanut tulta taivaasta eikä härränpäiväksikään tehnyt ukonilmaa. Kaikki keinot kyllä yritettiin, luvattiin tuohuksia ja kuka mitkäkin, lupautuipa joku pyhiinvaellukselle Solovetskin luostariin, mutta mistään ei saatu apua. Katsoimme, miten Kiema-Kalketti käveli kuin kenokaulu: kellon perät mahan päällä, silkkinen kaulaliina kaulalla, nenä suurena kuin aataran vannas. Hän tuli pää kenossa Faari Iivanan eteen ja alkoi pauhata: ”Jo olette mitättömiä miehiä, kun ette lähetä hevosta hakemaan. Minun piti jaloin kävellä lukemaan teille…” Ukko Faari, viisas ja järkevä mies, sanoi rauhallisesti: ”Kuules sinä, Vaslei Ivanov, mitä sinä räyhäät? Jos ja kun meille lukenet, niin eihän se sinulle synniksi…” ”Aa Vaslei Ivanov, Vaslei Ivanov silmissä, mutta silmän takana Kilketti ja Kalketti, vastasi Ivanov ja äityi sitä enemmän: ”Papille maksatte hyvän palkan, mutta minua ette laita edes hevosta hakemaan. Lukekaa itse ja laulakaa, minä en puutu en tartu. Kuulitteko?”, meuhkasi hän ja rysähti kivelle istumaan. Rahvas rupesi rukoilemaan Vasjaa: ”Vasja-rukka, paistava päivä, lue nyt tämän kerran. Mene ja tiedä, miten pyhä Ilja sinulle tämän hyvittää. Ensi vuonna lähetämme vaikka kaksi hevosta sinua hakemaan. ”Ja voimmehan me vaikka itsekkin tulla…”, liversi Kointion Outi, ylen kaunis ja hyvin pukeutunut tyttö. Vasja – omasta mielestään hyvä nuorimies – nieli kiukkunsa ja lähti tšasounaan rahvas perässään. Vasja otti tuohuksen Faari Iivanalta, joka oli tšasounan štaarosta ja tuohuksen myyjä, pani sen palamaan pyhän Iljan ikonin eteen, alkoi tehdä ristinmerkkejä ja kumartaa maahan saakka. Rupesiko se vallan otsallaan hakkaamaan lattiaa…seurasi rahvas häntä. Viimein Vasja rupesi lukemaan hyvin nopeasti, rahvas teki ristinmerkkejä kuka seisten, kuka polvillaan. Jumalisia höpöttivät…Vasja lukea loilotti – mitä mahtoi lukea? Kukaan ei tiedä, lukiko Jumalisia vaiko muita tarinoita…? Hiki tuolta näkyi valuvan otsaa pitkin, mutta puheesta ei kukaan ymmärtänyt. Vasja pajatti kuin pappi ja loilotti kuin lukkari. Väki polvistui viimeistä iikkaa myöten. Kaikki tiesivät, että kohta päästäisiin murkinalle – uhrihärän lihoja syömään. Vähitellen Vasja hidasti papattamistaan ja laulamistaan. Kaipa tuo väsähti, koska ihan hiessäkin ui. Rahvas teki lähtöä tšasounasta. Kaikilla oli kiire, sillä ensimmäisenä piti päästä lihapatojen ääreen. Mutta koska oven kynnys oli korkea kuin riihessä, pakkaantuivat ihmiset oven eteen niin, ettei kukaan päässyt ei eteen eikä taaksepäin. Raskaana olevat naiset suorastaan vonkuivat kovassa puristuksessa. Gaari yritti ensin rauhoittaa väkeä sanoilla, mutta eihän rahvas ole häntä kuulevinaankaan. Viimein hän pyysi Nasarohvin Tiitaa selvittämään ruuhakan. Toista kertaa ei sitä tarvinnut Tiitalta pyytää, koska tämä oli ylen sisukas ja voimakas mies. Hän sieppasiyhtä niskasta, toista käsipuolesta ja tyrkkäsi väkeä nurkkia kohti. Pian ruuhka helpottuikin ja väki pääsi ulos. Pihalle päästyä vanhempi naisväki lähti kalmiston haudoille. Tähänkin kalmistoon oli muinoin haudattu kuolleita, ei tosin enää. Siellä he aloittivat ääneen itkun ja kohta kuului jo sellainen ulina, että ihan pahaa teki. Muu väki laitteli ruokapaikkoja, ketkä tienpuoleen, ketkä kalmiston suurten kuusten juurelle. Perhekunnittain istuttiin kattiloitten ympärille, kuka minnekkin. Minun kaltaisiani yksinäisiä kutsuttiin perhepiireihin. Leipää ja lusikka oli melkein jokaisella omasta takaa. Minua kiskoi omaan kattilakuntaansa Murun Mikki, joka oli itseäni pienempi, mutta vanhempi. Sen sijaan itse Kima, arvovieraiden tavoin, siirtyi tšasounan isännän, itse Faarin ruokakuntaan. Ennen ruokailun alkamista tehtiin ristinmerkit tšasounaan päin. Murun Vasja – minun kattilakuntani isäntä – tepasteli edes takaisin: pitäisi käydä syömään, mutta vaimo viipyi kalmistossa, jossa vain itkeä lellitti. Viimein Vasja jo tuskastui, nousi seisaalleen ja huikkasi: ”Hoi vaimo, tule pois. Mitä sinä jäät määkimään sinne koko päiväksi?”. Murun vaimo, kovin rakastettava ja muutenkin hyvä ihminen, tuli, teki ristinmerkit tšasounaan päin ja kuiskasi: ”Pane pyhä Ilja makua meidän kattilaamme”. Sitten hän jakoi lusikat jokaiselle ja itse Vasja leikkasi viipaleen leipää jokaiselle. Minullahan oli mukanani omat parsipiiraat. Hyvän tavan mukaisesti itse Muru ottaa ensimmäiseksi lusikallisen ruokaa – ja taivaan vallat – rönkäisee: ”Kehnon hölmö! Suolaa et ole ruokaan pannut yhtään!”. Tähän vaimo hädissään pyytelemään anteeksi, koska hän oli näin sen unohtanut. ”Anteeksi, anteeksi! Pyhältä Iljalta pyydät makua, mutta itse et suolaa pane!”. Mistä lienee esiliinan taskusta Murun emäntä kaivanutkaan suolanyytin, minkä jälkeen suolasi ruoan ja perhe pääsi syömään. Isäntäkin jo rauhoittui ja alkoi puhella niitä näitä. Silloin minäkin kuulin ensi kerran miten härränpäivää oli ennen vietetty. Mutta on se niin pitkä tarina, ettei se näihin papereihin sovi. (Mikä tappio perinnetietoudelle!) Mutta Murun Vasja tiesi tarinan oikein hyvin ja hyvin sen myös kertoi. Kun lihasoppaa oli lusikoitu tarpeeksi, nosti Vasja kattilan pohjalla olleen suuren lihakimpaleen laudalle, jonka oli tuonut kotoaan, pilkkoi lihan, teki sormellaan pienen pesäsen, johon emäntä laittoi hyppysellisen suolaa ja pari lusikallista rokkaa kostukkeeksi. Ennen lihan syömisen aloittamista Vasja taas risti silmät ja me seurasimme hänen esimerkkiään. Sen jälkeen otimme sormin hienoksi pilkottua lihaa, kastoimme sen suolapesään ja söimme. Jo kohta syötyämme väki alkoi hajaantua. Kaarle, sanoi Kima-Kalketti Vasjalle: ”Vaslei Ivanof, antaisit siitä tšasounassa otetusta tuohuksesta kolme kopekkaa”. Siihen Kima-Kalketti räjähti: ”Mitkä kopeekat? Eikö sinun poskessa ole häpeää? Minä kävelin kiirehdin tänne teille lukemaan ja nyt vielä tuohuksesta rahat. Siitä ei tule mitään!” Saman tien hän jo porhalsi kotimatkalle sen kun vain takin helmat heilahtelivat. Sirulle menevät pyhän Iljan tuohuskopeekat. Faarin Iivana – rikas mies – sai ne kopeekat Iljan kassaan maksaa. Mantsinsaaressa oli monta praasniekkaa, joilla miehet ja nuoret miehet (brihat) joivat enemmän tai vähemmän viinaa, mutta härränpäivn praasniekoille ei näkynyt humalaisia. Syötyään rahvas kerääntyi Työmpäisten ”kankaalle” (luonnon luomalle kentälle). Siellä tarinoitiin hyvässä rauhassa, nuoret ”puarastivat” eli kulkivat kentän päästä ”käsikättä” ja pikkupojat ajelivat hevosilla kilpaillen näin sekä omasta että hevosten paremmuudesta. Minä, ujonlainen ja huonon hevosen omistaja, lähdin kotiin maamoni luokse. Sen jälkeen en ole sattunut Mantsinsaareen Härränpäivän aikoihin. Taulamo on syntynyt 1877 ja murrekirja on kai julkaistu ennen sotia, joten alkaa olla ”perinnetietoutta”. Vilho Halmekari, Äänekoski Taulamon pakina on julkaistu uudelleen Petroskoilaisessa Oma Mua lehdessä 1990-luvulla ja julkaistaan aikanaan kokonaisuudessaan myös näillä sivuilla.
