Kotiseutuni Mantsinsaari
Nuori Karjala, marraskuu 1984
Olin syntynyt terveenä, mutta lähes vuoden vanhana sairastunut, mikä oli jatkunut yli vuoden. En ollut kyennyt nousemaan jaloillenikaan. Tämän vuoksi vanhempani ja isovanhempani olivat minut vieneet kirkkoon saamaan kirkkoherraltamme esirukouksen sairaudestani parantumiseksi, jolloin he olivat antaneet lupauksen lähettää minut koulun käytyäni puoleksi vuodeksi Valamon luostariin suorittamaan siellä Jumalalle palvelustehtäviä, jos paranisin taudistani terveeksi.
Ja niin jouduin lähtemään Valamon luostariin alle 14-vuotiaana täyttämään puolestani annettua lupausta, jota kesti n. 7 kuukautta. Setäni tuli minua hakemaan hevosella huhtikuussa 1915.
Luostarissa jouduin työskentelemään räätälin verstaassa, jossa valmistettiin ristinmuotoisia ”hattuja”, joita noviisit joutuivat käyttämään.
Kirkossa piti käydä 3 kertaa päivässä: varhain aamulla, sitten ennen ruokailua ja illalla. Aamulla kirkosta palattua nautittiin teetä ja tummia korppuviipaleita. Päivällä useimmiten syötiin kalakeittoa. Keskiviikkona ja perjantaina paastottiin, jolloin oli kuorekeittoa, jossa oli perunoita, kuten kalakeitossa yleensäkin, tummaa leipää ja lasillinen sahtia, sekä teetä aamuin ja illoin. Jouluna ja erikoispyhinä ruoka oli hieman maittavampaa ja jälkiruoaksi saattoi olla omenapiirakkaa, jota sai suuren annoksen.
Mantsinsaaressa vietin lapsuuteni onnellisissa merkeissä, jota en koskaan voi unohtaa. Samoin on laita muittenkin mantsinsaarelaisten ja yleensä karjalaisten. Kun olen joutunut heidän kanssaan keskusteluihin, varsinkin vanhempien karjalaisten kanssa, heistä monien silmät ovat kostuneet, eivätkä he jaksa ymmärtää miksi suuri naapurimme on meiltä ottanut omakseen sellaisen alueen, kun sillä itsellään oli jo riittävästi entisiä alueita. Jos se, vuosikymmenien mietiskelyjensä tuloksena he ovat sanoneet, haluaisi osoittaa hyvää tahtoa ja luovuttaisi synnyinseutumme takaisin, suurempaa kunnioitusta ja ihailua se tuskin koskaan tulisi miltään muulta maailman kolkalta saamaan kuin meiltä karjalaisilta ja koko Suomen kansalta. Tällä teollaan se voittaisi niin paljon myötätuntoa osakseen, mikä laukaisisi monia jännittyneitä tilanteita maailmassa. Näin mietiskelee tavallinen kansa, ja uskon heidän olevan oikeassa.
Niin – aloitin koulunkäyntini 6-vuotiaana; ensin 2 vuotta kiertokoulua ja sitten 4 vuotta kansakoulua. Olin nuorin oppilas koulussa, toiset olivat 2-4 vuotta minua vanhempia. (Jos joku entisistä koulutovereistani sattuu tämän lukemaan, lähetän lämpimät terveiseni.)
Mantsinsaaren kansakoulun 6. luokka (v. 1938), takana opettaja Kivi. – Kuva Faina Furun ja Paula Majurin s. Furu.
Kotisaareni oli rikas luonnonmarjoista. Kaikki lajit kasvoivat: juolukat, mustikat, puolukat, mansikat ja mesimarjatkin. Myös muu kasvullisuus oli monipuolista ja rehevää. Halloista ei ollut haitta, eikä kuivuuskaan liioin haitannut, sillä Laatokka antoi riittävästi kosteutta. Mutta taisi kesällä 1906 tai 1907 olla pitkänpuoleinen pouta, jolloin pelättiin saatavan liian heikko sato. Tällöin kokoonnuttiin kirkkoon rukoilemaan sadetta. Kirkko oli mantsinsaarelaisia täynnä ja papin johdolla suoritettiin hartaat rukoukset – kaivattiin vettä, mikä oli Mantsinsaaressa harvinaista. Asian tärkeyttä osoittaen kuljetettiin kirkon ympäri pyhien lippujen ja ikonien kera pappi ensimmäisenä risti ja raamattu käsissään. – Ja ihme tapahtui. Kun saarelaiset olivat jo kotona, alkoi hiljalleen sataa, ja pellot ja niityt saivat tarvittavan kosteuden.
Itse olen kiitollinen, että pitkän elämäni olen saanut elää terveenä. Tosin viime kesänä sairastelin, mutta olin siihen itse syypää, sillä 84-vuotiaana ei enää pitäisi ruveta suorittamaan raskaita töitä. Samaa mieltä oli lääkärinikin. Kotisaarellani olivat ihmiset terveitä, koska he työskentelivät voimiensa ja ammattitaitonsa mukaisesti. Niin vaatturit, suutarit, puusepät, kalastajat ja muittenkin alojen harrastajat.
Mutta kaipaan kotisaartani enemmän kuin mitään muuta elämässäni. Jos saisin astua jalallani kotisaareni rantaan, panisin käteni ristiin, rukoilisin ja suutelisin synnyinseutuni multaa.
Vaikka jouduin jo nuorena kotisaareltani maailmalle, silloin Pietariin, kävin kesäisin viettämässä muutaman päivän kerrallaan kotonani. Viimeinen käyntini kotisaaressani tapahtui v. 1939. Oli kaunis sunnuntaipäivä, ja vietin sen Taivallahdessa perheemme hallinnassa olevalla tilalla. Otin aurinkoa ja uin. Vieraakseni sain kauppias Mikko Peiposen ja hänen puolisonsa Eevan.
Elän rakkaiden muistojeni parissa ja vien ne poistuessani maalisesta majastani. Mutta lähetän tällä tavoin terveisiä mantsinsaarelaisilleni, salmilaisille ja kaikille karjalaisille – tietenkin ensisijaisesti laatokankarjalaisille.
Helsingissä 22. päivänä lokakuuta 1984
Kirjoittaja tuntematon