Minulla on käsissäni aarre, ”Salmin murteen sanakirja”. Noin neljäkymmentä vuotta sitten asui naapurinani mies, joka kierteli ympäri Suomea myyskentelemässä vaimonsa kutomia täkänöitä, röijyjä ja muitakin kauniita käsitöitä. Joskus hän poikkesi huutokauppaan ja osti vanhoja kirjoja, joita hän arvosti ja tiesi minunkin arvostavan. Hänellä oli tarkka arviointikyky niissä asioissa. Ostin tämän kirjan häneltä.
Minulla on käsissäni aarre, ”Salmin murteen sanakirja”. Noin neljäkymmentä vuotta sitten asui naapurinani mies, joka kierteli ympäri Suomea myyskentelemässä vaimonsa kutomia täkänöitä, röijyjä ja muitakin kauniita käsitöitä. Joskus hän poikkesi huutokauppaan ja osti vanhoja kirjoja, joita hän arvosti ja tiesi minunkin arvostavan. Hänellä oli tarkka arviointikyky niissä asioissa. Ostin tämän kirjan häneltä.
Pekka Pohjanvalo on tehnyt mittaamattoman arvokkaan kulttuuriteon kootessaan tämän lähes 35000 sanaa samoihin kansiin salmin murretta. Meille mantsilaisille tämä on tavallista arvokkaampi, koska siinä on meidän oma kieli pantu taiten melkein kokonaisena paperille. Kun tämä kirja osuu käteen ja sitä selailet, mieli lämpenee ja ajatukset karkaavat ‘eloksen dorogazil’ (elämän poluille) sekä ikään kuin pagisemaan ja tuumailemaan ‘rod’iit’eloin (vanhempien) kanssa. Voi se viedä heidät muistoissa milloin minnekin tuttaviin ja rakkaisiin paikkoihin – ja miksei meidätkin ‘Mantsin harrastajat ja matkailijat’.
Matkailijoina me olemme Mantsinsaarelle päässeet jo useita kymmeniä kertoja. Viimeisimmän sodan jälkeen eläteltiin toiveita takaisin paluusta. Isänikin sanoi lähtevänsä heti vaikka yötä myöten matkaan, jos lupa saadaan, mutta äiti sanoi , ettei lähde – mene sinä yksin. Sittemmin isänkin lähtöinto hiipui. Syntyipä pientä suukopuakin.
Meillä koulupojillakin oli matkasuunnitelma Mantsin matkaan. Kaverini oli piirustellut kansakoulun kartastosta matkareitin järviä ja jokia noudatellen kanootti kulkuvälineenä. Kysyin syytä reissuun – syy oli Mantsiin saunan vinttiin piiloon jäänyt kivääri – sitä ei jätetä ryssälle. Arviomme rahan tarpeesta kanootin hankintaan ja matkaa varten johti siihen, että retki ei toteutunut sillä kertaa. Puuttui rahaa ja kanootti – ja taisi puuttua lopulta rohkeuttakin. Minä olen käynyt siellä muutamia kertoja ja todennut, että se saunakin on hävitetty. En tiedä ennättikö tämä ystäväni ennen kuolemaansa käydä toteamassa saman. Olin hänen hautajaisissaan ja kerroin muistotilaisuudessa tämän kuudenkymmenen vuoden takaisen suunnitelman. Ihmisiä hymyilytti. Anna anteeksi, paras ystäväni, siellä ’tuon ilmaisissa’ – ehkäpä hymyilet itsekin. Koulun välitunneilla ja koulumatkoilla haukkuivat meitä ryssiksi, kun savolaispojat eivät ymmärtäneet meidän puhetta. Seurauksena saattoi syttyä kivisota, jossa ei armoa annettu eikä sanoja säästetty, kirosanojakaan. Kyllähän meistä sitten kavereitakin tuli lopulta pienistä kahinoista huolimatta.
Minä olin perheemme nuorin ja asuin tietenkin kotonani, kunnes läksin opintielle kahdeksantoista vuotiaana. Kotona puhuttiin vain salmin murretta, joten olin oikeassa ’kielikylvyssä’ nykyaikaisessa mielessä. Opin tietenkin myös elämisen taitoja ja tietoja, joita ei kirjoista saane vieläkään – oikeastaan elin historiassa. Nyt tuon sotia edeltävän ajan asioita ja tietoja voin täydentää jonkin verran Laatokan Mantsi – kirjasta. Harvassa ovat keskustelukumppanit, jotka osaisivat ’mantsin kielel pagista’.
Ensimmäinen matkani sodan jälkeen Mantsiin toteutui, kun vuosituhat oli vaihtunut. Jo Pöllän rannassa, Lunkulassa koin yllätyksen. Siellä meidät otti vastaan inehmo, joka puhui suomea ja hetken kuluttua salmin murretta. Se tuntui hyvältä. Pagizin hänen kanssaan pitkän tovin. Meillä oli yhteinen kieli.
Longoin rannassa menin uimaan kylmään Laatokkaan, mutta se tunne oli kuin lämmin syleily. Olin kotisaareni lämpimässä otteessa. Kyyneleet tulvivat ja sydän oli pakahtua onnen tunteesta. Mieleni todellakin yhä useammin palaa ‘eloksen dorogazil’ …… Mantsiin.
Urho Vasilinpoika Lossi