Niilo Vehovuoren muistelmia

Sivun aineisto on kopioitu Leo Miralan kotisivuilta Leon luvalla.

Niilo Vehovuoren kirjoitus EVAKOSTA PALANNEIDEN ELÄMÄÄ 1941-1944   löytyy Laatokan Mantsi -kirjasta alkaen sivulta 473.

Pirkko Siili:  NIILO VEHOVUORI -muistelmien kirjoittaja ja vaikuttaja

Niilo Vehovuori pitää matkustamisesta ja ensimmäiset terveiset saimmekin heinäkuussa tehdyltä viikon pituiselta Laatokka-Äänisjärvi matkalta. Matkan aikana hän sai tutustua Kizin kirkkosaareen, Aleksanteri Syväriläisen luostariin ja Vanhan Valamon luostariin. Luostarien upeat kirkot näkyvät myös valokuvissa, joita Niilo Vehovuori esittelee. Näkee kaikesta miten tärkeä ortodoksinen uskonto hänelle on. Se näkyy myös kotialttarin monista ikoneista. Onhan hän paljon tehnyt myös ortodoksien hyväksi Lohjalla. Nyt eläkkeellä oleva Lohjan Yhteiskoulun rehtori omistautuu kirjoittamaan niin omia muistelmiaan -elämänkertaansa kuin myös Lohjan ortodoksisen seurakuntakeskuksen historiikkia. Hän oli aktiivisesti hankkimassa Lohjalle ortodoksista toimintaa: jumalanpalveluksia ja ortodoksien yhteisiä kokoontumisia. Alkuun toimintaa pidettiin Yhteiskoululla, mutta oman tilan tarve tuli ennenpitkää ajankohtaiseksi. Hänen aloitteestaan myös toimintakeskus saatiin Nahkurinkadulle. Myöhemmin lohjalaiset ortodoksit myös talkootyönä tekivät kauniin pyöröhirsitsasounan Metsolan hautausmaalle.

Toinen rakas asia hänelle on karjalaisuus ja sen vaaliminen. Lohjan Karjalaseurassa toimimisen henkeä hän sanoo välittömäksi ja lämpimäksi. Hän Salmista kotoisin oleva on saanut runsaasti pyyntöjä esiintyä omalla karjalan kielellään ja kertoa omista lapsuudenmaisemistaanja kulttuuriperinteistään. Hän on ollut jäsenenä seuran johtokunnassa ja on vaikuttanut seurassa monin tavoin liityttyään jäseneksi v. 1975.

Mielenkiintoinen yksityiskohta on hänen vaikutuksensa Kanneljärven opiston tonttimaan omistukseen. Seuraavassa hänen oma kirjoittamansa teksti asiasta:

”Kun tulin LohjalIe v. 1965 Lohjan Yhteiskoulun rehtoriksi, oli Lohjan Karjalaiset ry:n puheenjohtajana Edvard Railovirta ja Kanneljärven kansanopiston rehtorina oli Kähäri. Vuosia myöhemmin ehdotin, että seuran nimi muutettaisiin nimeksi Lohjan Karjalaseura ry. .Sääntöjen mukaisessa järjestyksessä näin tapahtuikin. (Uusi nimi otettiin käyttöön v. 1996 alusta).
Kanneljärven kansanopiston kiinteistö oli puoliksi silloisen Lohjan kunnan omistuksessa. Lohjan kunnanhallituksen jäsenenä tein ehdotuksen Lohjan kunnanvaltuustolle, että Kanneljärven kiinteistö siirtyisi kokonaisuudessa Kanneljärven kansanopiston omistukseen. Monivaiheisten neuvottelujen jälkeen siirto tapahtuikin ja vieläpä niin, ettei opiston lainamäärä juurikaan lisääntynyt. Karjalaseuran nimenmuutoksen tarkoituksena oli saada karjalaisuudesta kiinnostuneet, eritoten nuoret mukaan seuran toimintaan. Tarkoitusperä toteutui paremmin kuin uskalsin toivoa.”

Niilo Vehovuori asustaa nyt yksin tilavaa rivitaloasuntoaan. Kolmesta lapsesta poika asustaa Lohjalla, nuorempi tytär Sammatissa ja vanhempi tytär Tikkurilassa. Sotavammalain perusteella hän saa ruuan kotiin kuljetettuna, siivouksen ja pyykkihuollon, joten mikäs on eläkepäiviä viettäessä kirjoitellen ja muistellen ja voimien mukaan osallistuen sekä seurakuntaelämään että seuraelämään.

Kotisaareni Mantsinsaari

Niilo Vehovuori

Mantsinsaari Laatokan laidalla. Ei Laatokan helmi kuten Valamo suuri. Yhtä hohtoisa kuitenkin siitä kerron nyt juuri. Saari mitoiltaan vähäinen. Pituutta vain 13,5 km. Mutta luonnonkauneudeltaan vailla vertaa. Sinne ajatukseni palanneet on monta kertaa. Saarella kuusi kylää, mutta savuja monta (318 taloa).

Taloissa niissä ahkeraa asukasta monta surutonta (1715 henkilöä). Ammatiltaan maanviljelijää, kalastajaa, kauppamiestä, opettajia, papistoa, suutareita, räätäleitä ja nuorta väkeä, koulut oppilaita täynnä. Rannikkotykistön kasarmeilla upseereita, sotilaita ja lottia. Merenkulkijat laivoillaan kauppaa kävivät. Pietariin, Viipuriin, Helsinkiin ja Tukholmaa myöten. Laatokan lohta vietiin ja Pietariin myös puutavaraa, halkoja lotjittain. Sorsalaiva Valamon matkaajia vei. Tuvissa, pirteissä iltaisin kankaankudonta helskyi. Iltojen hämärässä välillä myös runonlaulanta kaikui. Oli trubaduureja, laulun taitajia, raamatun lukijoita, kirkkolaulujen laulajia, itkuvirsien osaajia. Saaren kalmistoilla pitkiä itkuvirsiä usein kuultiin. Taidot monet siirtyivät sukupolvelta toiselle, lapsille, lapsenlapsille ja heidänkin lapsilleen piirakanpaistotaitoja myöten, kaurakiisseleitä unohtamatta

Mantsinsaaren seurakunta perustettiin v. 1884. Saaren vanha pääkirkko Peltoisten kylään oli rakennettu v. 1879. Muissa saaren kylissä: Oriselällä, Peiposen kylässä, Suon kylässä, Saukkosen kylässä ja Työmpäisillä oli tsasounia. Vanhin tsasounista oli Työmpäisten pyhän Iljan muistolle pyhitetty tsasouna, jonka viimeisenä starosana (isännöitsijänä) oli Hilippa Törgy. Sieluni silmin nään starikan vanhan polvistuneena Luojansa eteen kertoen surunsa, huolensa, toiveensa kera ristinmerkein, vieressään bunukat. Mantsinsaaren kirkoissa ja tsasounissa seurakunnan alkuaikoina papin tehtäviä hoiti Ivan Okulev ja viimeisenä kirkkoherrana toimi vuoteen 1944 saakka Artemi Palsola. Mantsinsaaren kauniin kirkon veli venäläinen ampui talvisodan aikana tammikuussa 1940 tuleen ehkä siksi, kun kirkon kellotornissa saaren rannikkotykistön tulenjohtoryhmä aiheutti paljon tuhoa hyökkääjän sotajoukoille ja sotakalustolIe. Aiheutti tuhoa Aunuksen suunnalta eteneville vihollisille, mutta ei suinkaan suotta. Olihan puolustettavana maa ja uskonto, kansan ja isänmaan vapaus. Ei orjaksi alistautua tahdottu.

Laajamittaisemmin kansansivistystyö Mantsinsaarella aloitettiin v. 1887 erottamalla saari omaksi koulupiiriksi. Ennen sitä Mantsinsaarella oli vuodesta 1875 alkaen toiminut kirkonmiesten ylläpitämä kiertokoulu. Kansakoulu Peltoisten kylässä aloitti toimintansa 21.1.1888 opettajana Aleksandra Satalov ja oppilaina 15 poikaa. Kevätlukukauden päättyessä oppilaina oli 19 poikaa ja 1 tyttö. Työmpäisten kylään kansakoulu perustettiin v. 1899 opettajana Arseni Pantsu ja oppilaina 17 poikaa ja 12 tyttöä. Sotavuosina 1942-44 Työmpäisten koulun alakoulussa opettajina toimivat Anna Suli, Irinja Immonen ja Helmi Ahokas. Yläkoulun opettajina toimivat lyhyehkön ajan Olga Koivunen ja Paavo Konkanen sekä opetustaitojensa ja täsmällisyytensä takia erittäin pidetyt opettajat Edvard ja Helmi Apunen. Koulurakennuksissa sijaitsivat myös opettajien asunnot. Opettajien johdolla ja heidän innoittaminaan saaren asukkaat osallistuivat myös ahkerasti vapaa-ajan harrastustoimintaan: opintokerhoihin, kansantanhuryhmiin, nuorisoseuratoimintaan, suojeluskuntatoimintaan, illanviettoihin ohjelmineen ym. Kirjastot olivat ahkerassa käytössä jo v. 1913. Mantsinsaarella ilmestyi myös paikallislehti kaksikielisenä nimeltään Karjalan Viesti, Karelskija Izvestija. Kaksikielisyys oli seurausta tietyn ajan saarella toimineen venäläistämiskoulun olemassaolosta. Venäläistämiskoulun saaren asukkaat purkivat kokonaan pois varsin pian Suomen itsenäistyttyä. Samalle paikalle rakennettiin uusi alakansakoulu yläkansakoulurakennuksen viereen.

Mantsinsaaren omat vuosittain vietetyt praasniekat (juhla) olivat Kevätjyrki 23.4. ja Syysjyrki 30.9. sekä Iljanpäivä 20.7. Iljanpäivän viettoperinne on siirtynyt mantsinsaarelaisten mukana Tervon tsasounan kirkkopyhäksi, jota vuosittain vielä nykyäänkin vietetään. Mantsinsaaren Työmpäisten kylässä Iljanpäivän vietto aloitettiin tsasounassa jumalanpalveluksella. Sen jälkeen kirkkoväki jäi tsasounan lähistölle yhteiselle aterialle. Paikan päällä keitettiin monissa padoissa lihakeittoa. Keittoa varten oli juhlapäivän aattona teurastettu härkä tai hirvi. Muu särvin oli perheittäin tuotu kodeista. Nurmikolla istuen ateriointi sujui vilkkaasti keskustellen ja välillä jopa laulaen. Aterioinnin jälkeen kylän päätien varressa alkoi jarmankat (markkinat). Mantereelta saakka myyntimiehet olivat tuoneet pitkille pöydille suuret määrät monenlaista tavaraa, rihkamaakin. Meille lapsille vanhemmat ostivat markkinapallot, joita pitkän kuminauhan päässä heiluttelimme kotimatkallakin. Aikanaan väki siirtyi jatkamaan juhlintaa koteihin, jonne mukaan lähtivät myös Iljan päivän viettoon Salmin kunnan eri alueilta saapuneet rodjnat (sukulaiset). Koko juhlapäivän ajaksi naiset olivat pukeutuneet kansallispukuihin kirjailtuina päähineineen ja miehet myös parhaimpiinsa. Arjen saavuttua työtä jatkettiin pelloilla, olihan menossa heinänkorjuuaika. Joskus myös vieraatkin osallistuivat niihin töihin. Osa talon väestä lähti Laatokan laineita uhmaten kokemaan kalaverkkoja tai kierjien (rantanuotan) vetoon. Elämä jatkui, onnellisia oltiin saarella asuen aina siirtolaisuuteen asti. Välillä palattiin kotisaarelle pariksi vuodeksi kunnes taas uusi sota ajoi toistamiseen siirtolaisuuteen, jolla matkalla vieläkin olemme.

LÄHTÖ SIIRTOLAISUUTEEN SYKSYLLÄ 1939

Suurvaltojen välillä Euroopassa riehui sota jo alkusyksystä 1939. Tieto siitä kantautui myös mantsinsaarelaisille. Otaksuttiin, että sota syttyy myös Neuvostoliiton ja itsenäisyydestään kiinni pitävän Suomen välille. Valmistelut sotatilan varalta alkoivat myös meidän perheemme turvallisuutta ajatellen. Ei ollut halua lähteä kotikunnailta mihinkään, tapahtui mitä tahansa. Isämme rakensi kotimme läheisyydessä sijaitsevaan sorakuoppaan ison korsun perheemme majoittumista varten.

Korsuun hän rakensi lavitsat makuupaikkoineen ja siirsi sinne myös puuhellan keittämistä varten. HeIlasta nousi tarkoin naamioitu savupiippu korsun katolle. Tarkoituksenaoli käyttää heIlaa vain öiseen aikaan, ettei majapaikka paljastuisi saareen mahdollisesti tunkeutuneille vihollisille. Toisen piilopaikan, pystykodan, isämme rakensi kotimme lähellä olevaan metsään. Muonavarastojakin täydennettiin piilopaikoissa asumista varten. Tällaisessa valmiustilassa eläminen jatkui marraskuun lopulle saakka. Me nuoret kävimme koulua välittämättä siitä, mitä ympärillämme tapahtui. Kun sitten marraskuun 29. päivänä totuuden hetki koitti, tuli myöhään illalla Niilo Lujanen välittämään käskyä, jonka mukaan heti varhain aamulla oli ehdottomasti lähdettävä sotaa pakoon ja oltava aamulla saaren pohjoispäässä, Leppäniemessä, poiskuljetusta varten. Käsky oli ehdoton. Kahden viikon eväät mukaan. Saareen ei saa jäädä ainoatakaan siviiliä, paitsi noin 30 vapaaehtoista ja 20 lottaa. He jäivät auttamaan noin 400 saaren rannikkotykistökasarmeilla olevaa sotilashenkilöä, joiden tehtävänä oli puolustaa saarta vihollisen hyökkäyksiä vastaan. Tehtävänsä he hoitivat menestyksellisesti. Kummankaan sodan aikana vihollinen ei kyennyt lukuisista yrityksistä huolimatta valloittamaan Mantsinsaarta.

Palaan meidän perheemme lähtöön. Kun lähtökäsky oli ehdoton, pakkautui perheemme aamulla varhain hevoskyytiin ja matka pois saarelta alkoi. Vajaan kahden tunnin kuluttua olimme Mantsinsaaren pohjoiskärjessä, Leppäniemessä, edelleen meriteitse kuljetusta varten. Lunkulansaaren kautta Salmin kirkonkylään, Tulemaan, menemistä ei sallittu. Sotatoimet rajalla olivat alkaneet. Joulukuun ensimmäisenä päivänä etenivät vihollisen sotajoukot suomalaisten vastarinnasta huolimatta, kolmea eri tietä, myös Aunuksen tietä, pitkin Suomen alueelle. Meidän matkamme suuntautui siis Leppäniemeen ja sieltä moottorivenekuljetuksena Uuksalonpäähän. Kuorma-auton lavalla matka jatkui Uuksalonpäästä Uuksun rautatieasemalle Silloin jo näkyi rajaseuduilla palavien rakennusten kajo tummaa taivasta vasten. Sodassa hävitetyn maan taktiikka oli täydellistä.

Uuksusta rautatiekuljetuksemme alkoi melko pian. Mihin, sitä emme tienneet. Lotat matkalla tarjosivat meille kauravelliä, siten tahtoivat meitä helliä, kuten tunnetussa laulussa lauletaan. Höyryveturi kuljetti pitkän junaroikan täynnä sotapakolaisia silloiseen Varkauden kauppalaan. Matkan aikana eräs raskaana oleva nainen synnytti lapsen saaden asiallista apua ja hoitoa. Lieneekö lapsi vielä aikuistuneena elossa? Varkaudessa meidät siirrettiin linja-autoon ja kuljetettiin SorsakoskelIe. Talvi oli jo saapunut. Heti kun linja-auto oli pysähtynyt Hackmannin tehtaiden edustalle, soi hälytyssireeni ilmavaaran merkiksi. Meidät komennettiin ulos autosta pimeään, vaikeasti kuljettavaan lähimaastoon. Osalla aikuisista oli lapsi sylissään, kun kömmimme sahajauhopaikkojen laidoilla sinne tänne. Aikanaan sireeni soi taas vaara ohi-merkiksi. Palasimme autoon. Se kyyditsi meidät Sorsakosken työväentalolle. Majoituimme suureen juhlasaliin. Osa sai lepopaikan salin näyttämön laidalla. Makuuvaatteita ei juuri ollut, mutta ei pukeutumistakaan vähennetty. Pääasia, että saimme levätä rasittavan matkan jälkeen. Lotat hoitivat muonituksen ja hernerokka maistui. Asuimme työväentalolla pari vuorokautta, joiden kuluessa siirtoväen sijoittamissuunnitelmat saatiin valmiiksi. Perheemme, 10 henkilöä isovanhemmat mukaan lukien, majoitettiin erääseen rivitaloon järven rannalle, kaksi huonetta käsittävään asuntoon. Ja sopu sijaa antoi. Päivittäisen ruoan haimme edelleen työväentalon keittolasta. Rahaa elintarvikkeiden kaupasta ostamiseen ei juuri ollut. Varsin pian kansanhuoltolaitoksen toiminnan alettua, jaettiin siirtoväelle toimeentuloavustuksia perheen koosta riippuen. Silloin käyttöön tulivat myös ostokortit: leipäkortit ja kortit myös kaikkea muuta elämisessä tarvittavaa ostamista varten. Kaikesta, varsinkin elintarvikkeista, maassa oli pulaa. Mustanpörssin kauppa tuotti hyvin, varsinkin seutukunnan maanviljelijöille. Osalle siirtoväestä järjestyi palkattu työpaikkakin tuotantosuuntansa muuttaneelta Hackmannin tehtaalta. Ruokailuvälineiden sijasta tehtaalla valmistettiin sotatarvikkeita, mm. tykkien ammusten hylsyjä. Talvi oli erittäin kova pakkastalvi. Sotarintamalla pakkasesta johtuen isämme Yrjö palellutti jalkansaja oli hoidettavana kauan sotilassairaala Tilkassa Helsingissä. Maaliskuun 13. päivän paikkeille kuulimme radiosta tasavallan presidentin puheen sotatilanteen lopettamisen ehdoista. Tieto järkytti varsinkin vanhemman väen. Karjala oli luovutettava viholliselle, paluuta sinne ei olisi. Asuimme Sorsakoskella lähes 2,5 vuotta viidessä eri asunnossa, minkä jälkeen pääsimme palaamaan kotiseudullemme Karjalaan, tosin vain väliaikaisesti. Uusi siirtolaisuus alkoi keväällä 1944.

LÄHTÖ UUDELLEEN SIIRTOLAISUUTEEN VUONNA 1944

Alkukesästä vuonna 1944 kantautui hälyttäviä tietoja Suomen armeijan rintamalinjoilta Itä-Karjalasta. Viestit muuttuivat todellisuudeksi mantsinsaarelaistenkin kohdalla juhannusta edeltävällä viikolla, jolloin toinen matka siirtolaisuuteen oli edessä. Isäni määrättiin Työmpäisten kylän evakuoimispäälliköksi ja hän teki työtä käskettyä. Toimenpiteet perheemme kohdalla alkoivat jo ennen varsinaista evakuoimispäivää. Isäni lähetti meidät lapsilauman moottorivenekuljetuksessa Mantsinsaarelta Salmiin. Äitini ja veljeni Lauri jäivät vielä muutamaksi päiväksi kotiseudullemme. Moottorivenematkalla keskellä aavaa ulappaa alkoi kaukaa meitä lähestyä lentokone syöksyen alas venettämme kohti. Pelkomme oli valtava, mutta mitään tulitusta ei kuitenkaan tapahtunut. Emme kylläkään saaneet selville, oliko se venäläinen vai saksalainen kone. Se nousi takaisin korkeuksiin. Matkamme jatkui ja saavuimme Tulemajoen rantalaituriin. Sieltä kävellen pienehköön taloon, jossa pappa oli aikaisemmin majaillut ollessaan työvelvollisena rakentamassa talvisodan aikana tuhottua Tulemajoen siltaa. Siinä rakennuspuuhassa isäni joutui tapaturman uhriksi erään miehen leikittelyn seurauksena. Ohikulkija tönäisi isääni sillankaiteeseen päin pelotellakseen häntä. Sillankaide ei ollut vielä tukevasti siltarungossa kiinni. Isäni putosi kaiteen kanssa useita metrejä alas jäälle ja loukkaantui siinä rytäkässä melko vakavasti. Alkukesällä 1944 hän oli jo kunnossa suorittamassa evakuointipäällikön tehtäviä. Kun äitini ja Lauri lähtivät evakkomatkalle, heitä ei päästetty Salmin rautatieasemalle, kun siellä lentokoneet useaan otteeseen kävivät tulittamassa konekivääreillä rautatieasemalla liikkuvia. Mamma ja Lauri ohjattiin Miinalan asemalle. Mekin jouduimme tulituksen kohteeksi Salmin asemalla. Siinä rytäkässä piti nopeasti päästä suojaan läheiseen metsään. Odotellessamme Salmissa junakuljetusta pari päivää, jouduin rautatieasemalla kokemaan ja näkemään sodan kaameita ihmisuhreja. Pari päivää aikaisemmin venäläinen sotalaivasto oli maihinnoussut Viteleeseen. Venäläisiä taistelijoita vastassa oli tietysti suomalainen sotilasjoukko. Taistelut olivat ankarat ja veriset. Taistelukentältä tuotiin kuolleita ja haavoittuneita kuorma-autoilla Salmin asemalle junavaunuihin siirrettäviksi sotasairaaloihin kuljettamista varten. Tätä kaameaa näkyä jouduin läheltä seuraamaan. Haavoittuneilta monilta puuttui käsi tai jalka. Verenvuoto oli kuljetuksen ajaksi puristussiteillä tyrehdytetty. Eräillä uhreilla oli pää paketissa, monilla lähes koko yläruumis kääreissä. Tuskaisia valituksia kuuntelin useita tunteja sanattomana kyynelsilmin.

Matka evakkoon jatkui aikanaan kohti tuntematonta määränpäätä. Perheemme joutui siis kahtia jakaantuneena eri evakkojuniin, osa Salmista, osa Miinalasta ja isä jäi vielä hoitamaan Mantsinsaarelle evakuoimispäällikön tehtäviä. Ilkeämieliset ihmiset olivat mammaa pilkanneet siitä, kun osa lapsilaumasta oli hänen hoivastaan kadonnut. Kun me Salmin asemalta pääsimme rautatievaunuun, heitti heti junan liikkeelle lähdettyä desantti bensiiniin kastellun, palavan tyynyn vaunuun sisään. Tulipalon sytyttäminen ei onnistunut. Tyyny potkittiin heti vaunusta ulos. Junan kuljettua muutaman kilometrin, lähestyi sitä taas pahoissa aikeissa venäläinen lentokone. Juna pysäytettiin ja sen ensimmäisessä avovaunussa sijainneen ilmatorjuntatykin tulitus karkotti venäläiskoneen pois pahan teosta. Juna jatkoi matkaansa ja saavuimme aikanaan Suonenjoelle ja sieltä toisella junalla Iisvedelle. Iisvedeltä matkan teko jatkui laivalla Tervon laivalaiturille, josta kävellen manttaalikunnan talolle. Siellä muonitus toimi ja epätietoinen odotus jatkui. Sitten alkoi varsinainen ihmispoloisten ja perheiden huutokauppa. Paikkakunnan isojen talojen isännät valitsivat tai saivat perhekuntia hevoskyydillä taloihinsa vietäviksi ja majoitettaviksi. Meidät kohtalo kuljetti Tervon Utrianlahden Ikälään, kartanon suureen tupaan. Sinne myöhemmin saapuivat myös äitini ja Lauri. Isäni saapui runsaan viikon kuluttua ajettuaan hevosella koko matkan Mantsinsaarelta Tervon Ikälään. Hevonenkin oli matkan varrella jossakin tullut vaihdettua nopeampaan juoksijaan.

Utrianlahdessa monivaiheinen elämämme jatkui parisen vuotta, kunnes siirtoväen asutuslain mukaisesti perheemme sai maanviljelystilan Tervon Haapamäellä. Kun Karjalan kansa oli kuljetettu toistamiseen siirtolaisuuteen, saatiin tällä kertaa suurin osa irtaimistosta, karja mukaan lukien pelastettua mukaan nyky-Suomeen. Tosin irtaimisto jouduttiin etsimään Savon eri rautatieasemilta tai niiden lähistöllä sijainneista kokoamiskeskuksista. Ei ollut lainkaan varmaa, löytyikö esim. kaikki maataloustyökoneet, kun monilla muillakin konekanta oli samanlaista. Olin itsekin mukana, kun isäni kanssa kävimme Siilinjärven kokoamisalueella etsimässä irtainta omaisuutta. Sieltä löytyikin mm. niittokone. Nautakarja kulki kotisaareltani ja Salmista naisväen ohjaamana kävellen pitkin maanteitä myös Tervoon saakka. Matkaaminen kesti parisen viikkoa. Tätini Maija Peiponen oli karjan kuljetusryhmässä mukana.

Kun vanhempieni haltuun valtiovallan toimesta luovutettiin ns. pika-asutustila Tervon Haapamäeltä Heikkilän kartanon laitamailta, alkoi paljon työtä vaativa jälleenrakennusvaihe perheemme elämässä. Rakentamisen ajaksi isäni osti pienen talon (tupa, kamari ja aitta) em. tilan vierestä. Siinä asuimme n. 1,5 vuotta. Sinä aikana kaatui honka jos toinenkin ja muuttui jykeviksi hirsiksi, joista kirvesmiehet rakensivat talon, navetan ja saunan. Metsästä peltoa raivasimme useita hehtaareja.

Vastaa