Mantsi sodassa

Sivun aineisto on kopioitu Leo Miralan kotisivulta Leon luvalla.

KUN MANTSI PUHUU
JUMALAT KUUNTELEVAT

Luutnantti Paul Hongisto oli talvisodassa Pöllän vartioalueen päällikkö Mantsinsaaressa. Jatkosodassa hän oli mukana panssarilaiva Ilmarisella sen ajaessa miinaan. Molemmista Hongisto selvisi.

Luutnantti Paul Hongisto toimi tehtävässään rohkeasti ja päättäväisesti, kirjoittivat esimiehet esittäessään HongistolIe maamme korkeinta sodan ajan kunniamerkkiä. Eikä syyttä. SA-kuva.

Laatokan Meripuolustus jakaantui talvisodassa kuuteen lohkoon. Yksi niistä oli Salmin lohko, joka sijaitsi Mantsinsaaressa. Lähes 15 kilometrin pituinen saari on Laatokan itäpuolella Salmin pitäjän alueella.
Mantsin linnakkeen rakennustyöt aloitettiin jo 1920-luvulla, jolloin kaksi 152/45 Canet-tykkiä sijoitettiin avoasemaan pienelle kumpareelle. Tykkien väliin rakennettiin betoninen ammuskellari. Kun sodan uhka näytti väistämättömältä ja liikekannallepano oli suoritettu ylimääräisten harjoitusten nimellä, Mantsissa toimi jo rauhanaikaisen koulutuslinnakkeen lisäksi yksi kuusituumainen kenttäpatteri Kaidassa ja yksi kevyt kenttäpatteri Pitkärannassa.
Miehistö koostui saarella palvelleista rajakarjalaisista ja laatokankarjalaisista reserviläisistä.
Mantsin tykit tulittivat vihollista heti sodan alettua. Puolustus järjestettiin sikäli uudelleen, että caponeerijaos siirrettiin Kierreniemeen, jossa oli myös pikakivääri- ja kivääriryhmä. Myöhään yöllä, 5. joulukuuta 1939, tykkivene Aunus ja kuljetuslaiva Valamon Luostari toivat Mantsiin Erillinen Pataljoona 23:n  I komppanian.

Teinipojat aseissa

Kun luutnantti Paul Hongisto saapui Mantsiin, hänet määrättiin Pöllän vartioalueen päällikäksi. Siihen kuuluivat Lunkulansaari ja Uuksalonpää. Lunkulansaari sijaitsee mantereen ja Mantsinsaaren välissä, mantereelle oli yhteys Perämaansalmen yli siltaa pitkin. Sitä pitkin vihollisen oli helppo tulla, ja siksi koko silta päätettiin räjäyttää vihollisuuksien alettua marraskuun viimeisenä päivänä 1939. Se ei onnistunut, koska tulilanka ei vettymisen takia syttynyt. Silta valeltiin bensiinillä ja sytytettiin tuleen.
Vihollinen keskitti alueelle ison määrän joukkojaan. Suomalaisia oli kourallinen, ja viimein saarta oli puolustamassa jopa 16-17-vuotiaita paikallisia nuorukaisia. Ylivoiman edessä saari oli pakko jättää 5. joulukuuta 1939.
Edellisenä päivänä kenttätykit oli siirretty salmen yli Mantsin laiturille Hongiston johdolla. Hän valvoi muutoinkin koko ylikuljetusta. Salmi oli jäätymässä. Pieni hinaaja pystyi vaivoin vetäään jääsohjossa kahta proomua. Joukkoja kuljetettiin moottori- ja soutuveneillä.
Kahta päivää myöhemmin suomalaiset aloittivat partioinnin Lunkulassa. Saarella on pituutta yli 17 kilometriä ja leveyttäkin kolmisen kilometriä, joten aina vihollista ei edes havaittu. Tästä rohkaistuneena meikäläiset siirsivät saarelle lisää joukkoja, jotka aloittivat venäläisten huoltokuljetusten järjestelmällisen tuhoamisen.
Saarten siviiliväestöä ei ollut evakuoitu, ja asukkaat tottuivat niin suomalaisten kuin venäläistenkin partioiden vierailuihin. Asukkaita kohdeltiin hyvin. Kerran venäläissotilaat toivat eräälle talonväelle lahjaksi Stalinin ja Molotovin valokuvat, jotka itse ripustivat seinälle.

Maailmanmestari kaatuu

Lunkulassa taisteli pikaluistelun hallitseva maailmanmestari, reservivänrikki Birger Vasenius. Aiemmista kisoista hänelle oli kertynyt palkinto, kaappiin kolme MM, hopeamitalia, kaksi olympiahopeaa ja, pronssi vuodelta 1936.
Tammikuun alkuun 1940 mennessä viholliset olivat vahvistaneet myös omaa miehitystään Lunkulassa tuntuvasti, ja taistelukosketukset olivat päivittäisiä. Vaseniuksen joukkue joutui väijyt:ykseen Kotkanniemen peltojen länsilaidassa, konekivääritulta tuli sekä takaa että sivulta. Ensimmäiset riukuaidan viereen ennättäneet miehet kaatuivat siihen. Vasenius komensi ensi kertaa taistelussa olleet miehet takaisin metsänreunaan, mutta kauhu valtasi sotilaat, eikä ruuhkautumiselta voitu välttyä. Kova pakkanen aiheutti konetuliaseiden jäätymisen, ja venäläiset saivat vastaansa vain hajanaisia kiväärinlaukauksia.
Vasenius lähti viimeisenä. Hyvänä urheilijana hän uskoi ylittävänsä pellon kevyesti. Hän pääsi riukuaidalle, hyppäsi kevyesti sen yli, jolloin luoti tavoitti. Vaseniuksen ruumiin lisäksi taistelukentältä tuotiin 11 muuta kaatunutta ja neljä haavoittunutta, kaksi sotamiestä jäi vangiksi.
Taistelut jatkuivat ankarina koko tammi- ja helmikuun. Ne päättyivät vasta 13. maaliskuuta solmittuun rauhaan. Lunkulansaaren taistelijat muistelivat kiitollisina reservivänrikki, sotilaspastori Veli Laajokea, joka itsestään ja omasta mukavuudestaan välittämättä uhrasi kaiken aikansa miehistön hyväksi. Venäläisiltä otettu kivääri aseenaan hän suorastaan asui etulinjassa, jossa oli aina tarjoamassa apua ja lohdutusta hädässä oleville.
Laatokan Meripuolustuksen komentaja, eversti Eino Järvinen katsoi Laajoen toiminnan niin merkittäväksi, että esitti hänen palkitsemistaan Vapaudenristin 2. luokan Mannerheim-ristillä mainiten muun muassa tämän olleen ”loistokuva suomalaisesta papista”.

Henkilökohtainen esimerkki

Jatkosodassa Hongisto palveli panssarilaiva Ilmarisella. Hän oli yksi 132 pelastuneesta, kun alus törmäsi miinaan 13. syyskuuta 1941 ja upposi vieden mukanaan 271 miestä.
Paul Hongisto eli pitkän ja vaiherikkaan elämän. Hän oli syntynyt Savonlinnassa 6. joulukuuta 1912 ja kuoli Helsingissä 23. joulukuuta 2002

Vastaa