Juhlamatka 30.4.2014

Mantsinsaaressa Oritselän kylässä noin 70 vuotta sitten syntyneen Martti Konoilan kanssa toteutimme suuren haaveemme käydä varhain kevähällä tutustumassa Martin syntymäseutuun, sen luontoon, maisemiin. Lunkulansaaren Pöllän kylässä olimme sopineet kalastaja-Nadjan kanssa venekuljetuksesta.

Aamuvarhain 30.4.2014 lähdimme majapaikastamme Salmin Tulemasta ajamaan kohti Mantsinsaarta aurinkoisessa, mutta hyytävän kylmässä, tuulisessa säässä. Kevät teki vasta tuloaan, pajunkissojen lisäksi kukkivat vain leskenlehdet, maisemat olivat vielä harmahkoja. Maisemien katsomisen kannalta olosuhteet ja aika olivat mitä parhaat, kun kaikki, mitä silmin oli nähtävissä näkyi ennen kuin kasvit peittävät maan ja puihin puhkeavat lehdet rajoittavat näkymiä.

Matkalla Lunkulansaaren Pöllään meitä tervehtivät monenlaiset asumukset harmaista mökeistä kirkkaan värisiksi maalattuihin hirsi- ja puutaloihin, myös muutamiin uudisrakennuksiin. Erityisesti isot polttopuupinot kertoivat omaa kieltään elämisen ehdoista. Valtavan korkeat syksyn jäljiltä olevat, myrkylliset jättiputkirykelmien varret törröttivät uhmakkaasti. Metsäreitillä aivan tien varrelta lehahti metsonaaras lentoon sitä lähestyessämme. Erämaa eli.

Kuva 1. Mantsinsaari siintää sinisen Laatokan horisontissa Nadjan saattaessa Marttia veneelle.

Tie-ja metsätyömaita oli matkan varrella. Laatokan siintävät maisemat hivelivät silmiä. Pöllän kylässä oli myös uutta rakennettu. Nadja kiirehti meitä vastaan. Kuulumiset vaihdettuamme laitoimme reput selkään, kävelysauvat kaappasin matkaan ja suuntasimme rantaan. Vene Vova-kuljettajineen ja Mantsinsaari odottivat meitä. Laatokka lainehti upean sinisenä. Lyhyen venematka jälkeen Martti kipusi pengertä ylös tielle hinaten minut perässään. Tuntui uskomattoman hienolta saada seistä Mantsinsaaren maineikkaalla maaperällä, sen 1140 metrisellä, mies- ja hevosvoimin rakennetulla penkereellä ja olla lisäksi matkassa Mantsinsaarella syntyneen, sanoisinko alkuasukkaan kanssa.

Pengerryksellä ohitimme tervehtien venäläisen onkijaporukan. Patikoimme Saukkasenkylältä suuntana Oritselkä. Pohdiskelimme, ketkä ja millä menopeleillä ovat tietä vuosikymmenten, -satojen aikana kulkuväylänään käyttäneet. Paljon elämää tie oli nähnyt, kun sen pohja on niin lujaksi tallautunut, että vielä 70 vuoden hiljaiselon jälkeen se tarjosi mainion kulkureitin. Iso lammikko keskellä tietä oli keskeyttää hyvin alkaneen reissumme. Onnistuimme kuitenkin sen lähes kuivin jaloin ohittamaan. Ihailimme kulkiessamme ikimetsiä, hienoja Karjalan mäntyjä, honkia ja tiheitä, jotenkin satumaista kuusi- ja sekametsää. Kaatuneita puita oli paljon. Osa niistä narisi surkeasti odottaessaan lopullista rysähtämistä maahan. Metsän humina oli myös hienoa kuunneltavaa. Teeren laulu säesti kulkuamme. Lintujen laulua oli muuten ihmeen vähän. Kulkuäänillämme pelästytimme aivan maan pinnassa eläviä meille tuntemattomia lintuja pyrähtämään lentoon. Äänillä itse halusin pitää karhut ja muut metsän eläimet loitolla.

Oritselän kylää lähestyessämme tunsimme savun hajua vähän ennen vanhaa siltaa. Sillan jälkeen selvisi syy. Maastoa oli kulotettu. Kulottajat olivat ilmeisesti liikkuneet telaketjukulkuneuvolla, joka oli jättänyt jälkensä metsätielle. Maisema oli jotenkin aavemainen, kaikki mustaan versottu. Kulotuksessa olivat liekit mustanneet myös joittenkin puitten runkoja. Ihmettelimme kulottajien rohkeutta sytyttää kuiva maa tuleen niin tuulisella saarella. Mustalle karrelle palanut maa paransi maisemien muotojen tarkastelua. Talojen rauniot, kellarikuopat erottuivat selvemmin.

Kuva 2. Martti astuu Oritselän tsasounan pyhille raunioille.
Kuva 3. Hiljentyminen tsasounan ristillä.

Oritselän tsasounan raunioille saavuimme. Sen puuristin äärellä hiljennyimme. Sieltä siinsi jo mustanpuhuvina Oritselän entisten asuintalojen rauniot ja ympäröivät kumpareet. Viime kesän Mantsinsaaren retkellä matkamme jatkui tsasounalta kohti Härkämäkeä ja sen pattereita. Nyt otimme vastakkaisen suunnan.  Maisemat näyttivät aivan erilaisilta. Nyt vasta tajusin, missä viime kesänä liikuimme. Kiitos myös opaskarttamme. Kopioimme Mantsinsaaren kartan ja kirjoitin talojen numerot nimineen paperille ja laminoimme oppaamme sään kestäväksi. Siitä oli hyvä seurata. Martti oli tehnyt Taumala Georg (Yrjö), talo 12 ja Konoila Ivan (Juho), talo 11 -kyltit tarkoituksena pystyttää ne entisille kotipaikkojen raunioille.

Kuva 4. Suuntana Oritselän asuinsijat.
Kuva 5. Taumalan talon (Oritselän talo n:o 12) rauniolle Martti pystytti nimikyltin. Martin täti, äidin sisar, oli talon emäntä ja hänen lapsensa Martin serkkuja ihan naapurissa.

Saavuimme Taumalan talon raunioille, johon Martti pystytti ensimmäisen kyltin. Aivan naapurissa olikin sitten Martin syntymäpaikka. Sinne Martti pystytti Konoila-kyltin. Tulisijojen paikat erottuivat kummankin talon raunioista. Nyt oli vain poltettu maa kertomassa menneistä ajoista, eletystä elämästä. Oli ihmeellisen juhlallista saada olla paikalla, missä Martti oli syntynyt 70 vuotta, 1 kuukausi ja 4 päivää sitten. Perheessä oli silloin iloa uudesta lapsesta ankarien sota-aikojen keskellä. Kuinka traagista olikaan, kun syntymäkoti, rakkaat asuinsijat oli jätettävä iloisen perhetapahtuman jälkeen juhannusaattona 24. päivänä kesäkuuta 1944 ja lähdettävä sodan jaloista kohti tuntematonta. Martti oli noin 3 kuukauden ikäinen. Hänet evakkomatkansa taittui pahvisessa äitiyspakkauksessa kohti uusia asuinsijoja, jotka löytyivät Maaningalta.

 

Kuva 6. Konoilan talon (Oritselän talo n:o 11) paikka Taumalan talon vieressä. Omenapuu on kuin ihmeen kaupalla kestänyt vuosikymmenien myrskyt.
Kuvat 7. Konoila-nimikyltti pystytetty: ”Tässä synnyin, tänne mieli palaa mailta maailman, taaton maa ja mammon kieli kuinka Teitä rakastan.”
Kuvat 8. Martti esitteli matkakumppanilleen synnyinkotinsa raunioista havaittavaa.

Martti kertoi, että vielä vuonna 1994 käynnillä kotinsa raunioilla näki Suurisuon yli Laatokalle asti. Nyt näkymän peittivät tiheään kasvaneet koivut. Oli tullut hetki nauttia juhlaeväämme. Istuimme kivelle niitä syömään. Ikivanha sammalten kauniisti patinoima puuaita makasi edessämme maassa osittain palaneena. Muutamat rautalangasta tehdyt surrilenkit olivat kuin ihmeen kaupalla säilyneet samoin muutamat pitkät käsintehdyt rautanaulat. Näkymä juhlisti eväshetkeä antaen voimia jatkaa matkaa.

Kuva 9. Käsintehdyt surringit ja naulat juhlaeväittemme ruokailupaikalla, taitavaa kädenjälkeä, taidetta.

Palasimme takaisin samaa reittiä kuin olimme tulleet. Matkan varrella löytyi aina uutta katseltavaa. Isoja hirvenkakkakasoja tuli eteemme. Olisiko pitänyt kerätä ne ja toimittaa Ruotsiin ihmiselle, joka tekee niistä suuren suosion saavuttaneita koruja!!! Jätimme kasat kuitenkin paikoilleen. Sairaalan rauniolla käväisimme. Saavuttuamme laivalaiturin päähän, tilasimme venekuljetuksen. Mieli olisi kyllä tehnyt tarpoa vielä hautausmaalle ja käydä katsomassa Mantsinsaaren viimeistä asukasta, mutta ne toiveet jätimme seuraavaan reissuun. Onkijaporukka oli myös lähtenyt pois. Vene tuli nopeasti kuljettaen meidät läpi sinisen, tyynen Laatokan Pöllän rantaan. Ihanat muistot, hyvät tunteet otimme onnistuneesta matkasta mukaamme.  Olipa mahtava juhlamatka, todellista juurihoitoa!

Kuva 10. ”Ovat juureni Karjalassa”, Martti vahvoilla juurillaan.

Kirjoitti Anneli W. 25.5.2014.